Ensimmäisen kerran odotettu äitienpäivä 

Äitien­päi­vä. Päi­vä, joka seit­se­män vuo­den aika­na menet­ti mer­ki­tyk­sen­sä valoi­sa­na ja iloi­se­na päi­vä­nä. Päi­vä, joka aiheut­ti ahdis­tuk­sen, surun, epä­on­nis­tu­mi­sen ja ulko­puo­li­suu­den tun­tei­ta. Vuo­sien saa­tos­sa lak­ka­sin haa­vei­le­mas­ta juu­ri minul­le teh­dys­tä kor­tis­ta, kukis­ta ja aamiai­ses­ta sän­kyyn. Ja vie­lä kipeäm­pää teki kuvi­tel­la kor­tin teki­jän pie­niä sor­mia, hymyä, kos­ke­tus­ta ja ään­tä. Lak­ka­sin myös ajat­te­le­mas­ta “ehkä ensi vuon­na”, sil­lä oman lap­sen saa­mi­nen lipui yhä kau­em­mas ja kau­em­mas. Äitien­päi­vä sai myös surun sävy­jä oman äidin muis­ti­sai­rau­den myö­tä. Yhteen päi­vään kasau­tui lii­kaa surua.

Kaik­ki kui­ten­kin muut­tui yhtäk­kiä vii­me vuon­na mar­ras­kuus­sa. Maa­il­maan syn­tyi pie­ni ihme. Hän kas­voi sisäl­lä­ni kehos­sa, jota olin pitä­nyt vial­li­se­na. Kehos­sa, jon­ka en usko­nut toi­mi­van niin, että voi­sin kan­taa sisäl­lä­ni pie­nen vau­van. Ras­kaus kui­ten­kin ete­ni, ja sisäl­lä­ni kehit­tyi ter­ve vau­va. Pie­ni ihme kas­voi, liik­kui ja muis­tut­ti minua sii­tä, että äiti, tääl­tä tullaan! 

Jo vuo­si sit­ten ras­kau­den olles­sa aluil­laan mie­le­ni kar­ka­si äitien­päi­vään. Onko sit­ten­kin mei­dän vuo­ro? Vai tapah­tuu­ko jotain, mikä tuho­aa herän­neet unel­ma­ni ja toi­vee­ni? Samal­la mie­tin kaik­kia mui­ta päi­viä, joi­hin liit­tyy lap­si­per­heen arkea, lap­sen iloa, uusia koke­muk­sia ja pyy­tee­tön­tä rak­kaut­ta. Äitien­päi­vä kui­ten­kin pysyi mie­les­sä­ni yhte­nä niis­tä isois­ta päi­vis­tä, joi­hin lii­te­tään äitiys ja äiti­nä oleminen.

kukkakimppu naisen kädessä, Helminauha-hankene logo alareunassa, yläkumlmassa teksti:Helminauha-blogi

 

Olen äiti. Pie­nen pojan äiti. Edel­leen mais­te­len sanaa, kum­mas­te­len ja ihas­te­len sitä. Halusin niin kovas­ti olla äiti todel­la pit­kään saa­mat­ta sitä olla. Samal­la surin oman äiti­ni vaka­vaa sai­raut­ta. Olin var­ma, että minus­ta ei ole äidik­si. Olen hyvä täti, kave­ri ja aut­ta­ja mut­ta en äiti. Miten joku, jol­la on taus­tal­la vuo­sien epä­on­nis­tu­neet lap­set­to­muus­hoi­dot, voi­si olla äiti? Miten osai­sin olla äiti, kun oma äiti ei ole tukena? 

Mut­ta nyt tun­tuu sil­tä, että on maa­il­man luon­nol­li­sin­ta olla tämän pie­nen ihmeen äiti. Olen riit­tä­vä ja hyvä äiti juu­ri täl­lai­se­na. Sinul­le pie­ni poi­ka­ni, joka saa­vuit meil­le juu­ri oike­aan aikaan niin täy­del­li­se­nä. On aivan iha­naa loh­dut­taa omaa itke­vää las­ta. Val­voa ras­kai­ta öitä. Ihme­tel­lä kevät­tä, väre­jä, muo­to­ja ja ääniä. Tun­tea vau­van kos­ke­tus ihol­la, nau­ru kor­vis­sa, hen­gi­tys rin­taa vas­ten. Pitää pien­tä lähel­lä, keho kehoa vas­ten. Tan­ka­ta molem­min puo­lin rakkautta. 

Taha­ton lap­set­to­muus on kui­ten­kin jät­tä­nyt jäl­jen. Seit­se­män vuot­ta sekä pit­kät, kipeät ja trau­maat­ti­set lap­set­to­muus­hoi­dot eivät pyyh­kiy­dy pois oman vau­van myö­tä. Vau­van menet­tä­mi­sen pel­ko ei kui­ten­kaan kum­mit­te­le joka päi­vä mie­les­sä enkä kysee­na­lais­ta omaa oikeut­ta­ni olla äiti. Var­muus ja luot­ta­mus ovat val­lan­neet tilaa kun­han huo­leh­din myös itses­tä­ni ja omas­ta kehomielestäni.

Haluan kui­ten­kin muis­taa tei­tä kaik­kia, joil­la haa­ve omas­ta lap­ses­ta elää sekä tei­tä, jot­ka jat­koit­te mat­kaa ilman las­ta. Mik­sei myös mei­tä, joil­la se suu­ri haa­ve on jo kon­kre­ti­soi­tu­nut. Voi­mia äitien­päi­vään sekä lap­set­to­mien lau­an­tai­hin. Elä­mä kan­taa, ja heit­tää eteen odot­ta­mat­to­mia asioi­ta ❤️

Riik­ka

Blo­gi­teks­tien kir­joit­ta­jat ovat koke­muk­sen omaa­via ja ker­to­vat blo­gi­teks­teis­sä koke­muk­sis­taan omal­la äänellään.

Haluai­sit­ko kir­joit­taa Hel­mi­nau­ha-hank­keel­le blo­gi­teks­tin? Jos kiin­nos­tut ker­to­maan oman tari­na­si, niin voit olla yhtey­des­sä Hel­mi­nau­ha-hank­keen hankevastaavaan

Jen­ni Huh­ta­la, jenni@simpukka.info / 040 5323010

Liity jäseneksi

Ota yhteyttä