Ensimmäisen kerran odotettu äitienpäivä

Olen äiti. Pie­nen pojan äiti. Edel­leen mais­te­len sanaa, kum­mas­te­len ja ihas­te­len sitä. Halusin niin kovas­ti olla äiti todel­la pit­kään saa­mat­ta sitä olla. Samal­la surin oman äiti­ni vaka­vaa sai­raut­ta. Olin var­ma, että minus­ta ei ole äidik­si. Olen hyvä täti, kave­ri ja aut­ta­ja mut­ta en äiti. Miten joku, jol­la on taus­tal­la vuo­sien epä­on­nis­tu­neet lap­set­to­muus­hoi­dot, voi­si olla äiti? Miten osai­sin olla äiti, kun oma äiti ei ole tukena? 

Mut­ta nyt tun­tuu sil­tä, että on maa­il­man luon­nol­li­sin­ta olla tämän pie­nen ihmeen äiti. Olen riit­tä­vä ja hyvä äiti juu­ri täl­lai­se­na. Sinul­le pie­ni poi­ka­ni, joka saa­vuit meil­le juu­ri oike­aan aikaan niin täy­del­li­se­nä. On aivan iha­naa loh­dut­taa omaa itke­vää las­ta. Val­voa ras­kai­ta öitä. Ihme­tel­lä kevät­tä, väre­jä, muo­to­ja ja ääniä. Tun­tea vau­van kos­ke­tus ihol­la, nau­ru kor­vis­sa, hen­gi­tys rin­taa vas­ten. Pitää pien­tä lähel­lä, keho kehoa vas­ten. Tan­ka­ta molem­min puo­lin rakkautta. 

Taha­ton lap­set­to­muus on kui­ten­kin jät­tä­nyt jäl­jen. Seit­se­män vuot­ta sekä pit­kät, kipeät ja trau­maat­ti­set lap­set­to­muus­hoi­dot eivät pyyh­kiy­dy pois oman vau­van myö­tä. Vau­van menet­tä­mi­sen pel­ko ei kui­ten­kaan kum­mit­te­le joka päi­vä mie­les­sä enkä kysee­na­lais­ta omaa oikeut­ta­ni olla äiti. Var­muus ja luot­ta­mus ovat val­lan­neet tilaa kun­han huo­leh­din myös itses­tä­ni ja omas­ta kehomielestäni.

Haluan kui­ten­kin muis­taa tei­tä kaik­kia, joil­la haa­ve omas­ta lap­ses­ta elää sekä tei­tä, jot­ka jat­koit­te mat­kaa ilman las­ta. Mik­sei myös mei­tä, joil­la se suu­ri haa­ve on jo kon­kre­ti­soi­tu­nut. Voi­mia äitien­päi­vään sekä lap­set­to­mien lau­an­tai­hin. Elä­mä kan­taa, ja heit­tää eteen odot­ta­mat­to­mia asioi­ta ❤️

Riik­ka