Vanhempien tarinoita

Kerääm­me tän­ne sivus­tol­le van­hem­pien tari­noi­ta lah­ja­so­luil­la per­heel­lis­ty­mi­ses­tä. Tari­na­si voi olla lyhyt ja yti­me­käs tai voit ker­toa oman tari­na­si niin pit­käs­ti, kuin sen ker­to­mi­nen vaa­tii. Tari­nat jul­kais­taan nimi­mer­kil­lä tai anta­mal­la­si nimel­lä. Käym­me tari­nan jul­kai­su­muo­don kans­sa­si vie­lä yhdes­sä läpi ja sik­si toi­vom­me tari­noi­ta sähköpostitse.

Tari­noi­ta voit lähet­tää Hel­mi­nau­ha-hank­keen hankesuunnittelijalle:

Hel­mi­nau­ha-han­ke
han­ke­suun­nit­te­li­ja
Jen­ni Huh­ta­la
jenni@simpukka.info
040 5323010

Kuvassa on hiekkaranta, johon on piirretty sydän

Vanhempien tarinoita lasten kanssa puhumisesta

Kuusi­vuo­tias lap­se­ni alkoi eräs ilta nuk­ku­maan men­nes­sä miet­tiä ääneen sitä, mis­tä ja miten vau­van­sie­me­niä eli siit­tiöi­tä saa­daan. Sit­ten hän kysyi, mis­sä äidin munat on ja poh­ti edel­leen, kuin­ka lah­jak­si saa­tu vau­va­mu­na on lai­tet­tu mahaan kasvamaan.

Lap­sen oli sel­väs­ti vai­kea käsit­tää, että vau­va­nal­ku ei ole sama asia kuin muna­so­lu, vaan myös isil­tä on tar­vit­tu sie­men. Sit­ten hän ilmoit­ti 6-vuo­ti­aan suo­ruu­del­la: ”Sit­ten­hän sä et omis­ta mua!” Yri­tin selit­tää, että ei kukaan van­hem­pi oikeas­taan omis­ta lap­si­aan. ”Kuka se täti on? Mik­si et tie­dä, kuka se on?” Ennen tätä kes­kus­te­lua olin jou­tu­nut otta­maan hänen taus­tan­sa puheek­si per­heen ulko­puo­li­sen hen­ki­lön kans­sa. Lap­se­ni halusi kovas­ti itse ker­toa asian­sa, ja muo­toi­li sen näin: ”Niin, mä en ole äidin…”

En oikein ole pääs­syt täy­sin sisäl­le hänen aja­tus­maa­il­maan­sa asian suh­teen, mut­ta kyl­lä nämä kes­kus­te­lut ovat vähän mie­ti­tyt­tä­neet ja saa­neet minut het­kek­si kysee­na­lais­ta­maan, kuka minä oikeas­taan lap­sel­le­ni olen ja min­kä roo­lin hän lah­joit­ta­jal­le antaa. Aiem­min en ole lah­joit­ta­jaa juu­ri miet­ti­nyt, enkä ole kos­kaan kysee­na­lais­ta­nut itseä­ni ainoa­na ja ”täy­si­val­tai­se­na” äitinä.


1 v ja 10 kk van­ha lap­se­ni kysyi Kaa­po-sar­jaa kat­soes­saan: ”Mis­sä koi­ra on?”. Ihmet­te­lim­me sitä yhdes­sä. Seu­raa­vak­si hän kysyi: ”Mis­sä isä on?”, ja minä kysyin: ”Tar­koi­tit­ko mis­sä Kaa­pon isä on?”. Hän vas­ta­si, että ”joo”.

Kun olim­me läh­dös­sä ulos ja lap­se­ni istui ulko­vaat­teis­sa omis­sa rat­tais­saan etei­ses­sä, hän yllät­täen kysyi: ”Mis­sä isä on?” Minä sanoin, että ”sinul­la ei ole isää, sinul­la on äiti”. Hän sanoi sii­hen, että ”oma äiti” ja minä vas­ta­sin, että ”joo”. Sen jäl­keen ker­roin lyhyen tari­nan sii­tä, miten eräs mies ja nai­nen ovat lah­joit­ta­neet sie­me­net ja sen jäl­keen ne on lai­tet­tu minun mahaan ja sitä kaut­ta hän on kas­va­nut mahas­sa ja syn­ty­nyt tähän maa­il­maan. Tari­nan jäl­keen lap­si sanoi, että “ok”.

Helminauha helmet

 

Kol­mi­vuo­tias lap­se­ni Asko (sano­kaam­me hän­tä Askok­si) on saa­nut alkun­sa lah­ja­mu­na­so­lus­ta, kuten myös hänen saman ikäi­nen kave­rin­sa Hei­ni (sano­kaam­me hän­tä Heiniksi).

Oli kulu­nut ehkä kuu­kausi sii­tä, kun olim­me vii­mek­si luke­neet Mei­dän pihan per­he­sop­paa tai muu­ten puhu­neet lah­ja­so­lu­asiois­ta. Asko pomp­pi soh­val­la ja alkoi jutella:

Asko: “Nyt se munasolu!”

Minä: “Mis­sä on munasolu?”

Asko: “Siel­lä Heinillä.”

Minä: “Niin, Hei­nil­lä­kin on se munasolujuttu.”

Asko: “Nyt men­nään sin­ne Heinille!”

Lap­si jat­koi pomp­pi­mis­ta ja pois­tuin keit­ti­öön vies­tit­te­le­mään Hei­nin äidil­le. Sit­ten olo­huo­nees­ta kuu­lui lauleskelua:

Asko: “Mä haluun men­nä Hei­nin munasoluun!”

Helminauha helmet

 

Ken Daniel­sin teok­ses­sa Buil­ding a fami­ly with the assis­tance of donor inse­mi­na­tion (2004, 141 -186) on havain­nol­lis­ta­via tari­noi­ta lap­sil­le puhu­mi­ses­ta van­hem­pien ker­to­ma­na. Tari­nois­ta käy hyvin ilmi muun muas­sa se, miten lap­set ymmär­tä­vät van­hem­pien ker­to­maa välil­lä vää­rin ja tul­kit­se­vat heil­le ker­rot­tu­ja asioi­ta oman käsi­tys- ja ymmär­rys­ky­kyn­sä mukaan. Alla pie­net kuvauk­set tari­nois­ta ja kak­si tari­nois­ta suo­men­net­tu­na. Teos on mah­dol­lis­ta tila­ta Sim­pu­kan verk­ko­kau­pas­ta.

Wal­ter ja Oli­via 141 - 144, kak­si las­ta, poi­ka ja tyt­tö (eri lah­joit­ta­jat), lah­joi­te­tut siittiöt.

Leo­nie ja War­ren 144 - 147, ker­to­vat yhdes­sä luo­dus­ta käsi­kir­joi­tuk­ses­ta ja kah­des­ta näyt­te­li­jäs­tä ope­tel­tu­ja vuo­ro­sa­no­ja näyt­te­le­mäs­sä. Tytär istu­tet­tiin noin 5-vuo­ti­aan soh­val­le. Pojal­le ker­rot­tiin vas­ta, kun hän oli 8 vuot­ta. Poi­ka ei ollut kiin­nos­tu­nut vau­vois­ta, kuten sis­kon­sa ja tämän vuok­si myös ker­to­mi­nen meni pidem­mäl­le. Tari­nas­sa on myös kuvat­tu las­ten esit­tä­miä kysy­myk­siä. Hei­dän vies­tin­sä on se, miten tär­ke­ää van­hem­pien on pitää asi­aa esillä.

Lau­rie ja Eve­lyn 147 - 149. Hyvää kuvaus­ta sii­tä, miten van­hem­mat val­mis­tau­tui­vat ker­to­maan asias­ta, ja miten se jän­nit­ti hei­tä. Eri­tyi­ses­ti se, miten lap­set tule­vat otta­maan vies­tin vas­taan, pelot­ti eten­kin isää.

Andrea ja Brid­get 150 -154, ker­to­vat tari­nas­saan, miten he alkoi­vat puhua 1,5-vuotiaalle tyt­tä­rel­leen asias­ta. He myös ker­to­vat, mil­lai­sia kysy­myk­siä lap­si esit­ti 2 - 4 -vuo­ti­aa­na (samo­ja kysy­myk­siä, mitä lap­set muu­ten­kin esit­tä­vät tuos­sa iäs­sä). Lap­si otet­tiin myös mukaan lää­kä­riin, kun hänel­le alet­tiin teh­dä sisarusta.

Marie 154 - 156, kertoi pojalleen, kun hän oli 11 - 12 -vuotias. Pojan oli vaikea vastaanottaa uutista ja vanhempi kuvaa omia tuntemuksiaan ja katumustaan siitä, että ei kertonut aiemmin. Tämä on tarina siitä, kun lapsi ei suostukaan ottamaan vastaan omaa tarinaansa sillä tavoin, kun vanhempi olisi toivonut.

“Kun aloin odot­taa poi­kaa­ni Lee­tä, en juu­ri­kaan aja­tel­lut, miten ker­ron asias­ta hänel­le. Kun vau­va on pie­ni, kaik­ki ovat onnel­li­sia ja vau­val­la on isä ja äiti, mut­ta sit­ten kun lap­si kas­vaa, mie­lee­si tule­vat aja­tuk­set sii­tä, miten lap­si syn­tyi tähän maailmaan.

Luin erään artik­ke­lin, kun hän oli yhdek­sän tai kym­me­nen ja sil­loin halusin alkaa teh­dä asial­le jotain, mut­ta en tien­nyt kenen puo­leen kään­tyä. En ollut ker­to­nut asias­ta kenel­le­kään ja pel­kä­sin ker­toa asias­ta muil­le, kos­ka ajat­te­lin että he voi­si­vat ker­toa asias­ta pojal­le. Lopul­ta puhuin lah­ja­so­lu­neu­vo­jal­le, joka roh­kai­si minua ker­to­mi­sen aloit­ta­mi­ses­sa ja aut­toi minua sii­nä, kuin­ka sen voi­si tehdä.

Se oli vai­kein­ta, mitä olin iki­nä elä­mäs­sä­ni teh­nyt, kos­ka hän oli jo 11-vuo­tias. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta halusin saa­da sen teh­tyä, kos­ka asia oli niin suu­ri. Kir­joi­tin muis­tiin­pa­no­ja, luin ja mie­tin. Varau­tu­mi­nen asi­aan ja ker­to­mi­sen aloit­ta­mi­sen odot­ta­mi­nen teki sii­tä todel­la vai­ke­aa. Tun­tee­ni vel­loi­vat lai­das­ta lai­taan ja ne vai­kut­ti­vat myös asias­ta kertomiseen.

Poi­kam­me on mie­hel­le­ni val­ta­van rakas, mut­ta ker­to­mi­sen tul­les­sa ajan­koh­tai­sek­si, hän ei enää asu­nut koto­na vaan oli muut­ta­nut ulko­mail­la. Halusin, että ker­rom­me pojal­lem­me asias­ta yhdes­sä ja pyy­sin hän­tä tule­maan Lon­too­seen. Meil­lä oli käsi­kir­joi­tus val­mii­na, tie­sim­me mitä olim­me sano­mas­sa ja sen me teki­sim­me yhdes­sä. Halusim­me teh­dä par­haam­me sii­nä tilanteessa.

Kun ker­roim­me hänel­le, istuim­me soh­val­la hänen vie­rel­lään. Ker­roim­me hänel­le kuin­ka pal­jon me hän­tä rakas­tam­me, miten pal­jon me hän­tä halusim­me ja miten arvo­kas hän meil­le on. Hän ei sano­nut mitään ja sit­ten hän alkoi itkeä. Se oli niin surul­lis­ta. Toi­vot, että osai­sit käyt­tää oikei­ta sano­ja ja haluai­sit sanoa oikeat sanat ja olla oikeas­sa, ja sil­ti se on niin vai­ke­aa. Luul­ta­vas­ti hänen iäs­tään joh­tuen asia oli hänel­le shok­ki. Jos hän oli­si ollut kol­me tai nel­jä tai yli­pää­tään nuo­rem­pi, se oli­si ollut helpompaa.

Kai­ken tämän jäl­keen menim­me yhdes­sä syö­mään, halim­me hän­tä ja pidim­me hän­tä kädes­tä. Itse olin hel­pot­tu­nut pai­neen häviä­mi­ses­tä, vaik­ka hän ei juu­ri sano­nut­kaan mitään. Seu­raa­va­na päi­vä­nä hän kysyi: “Luu­let­ko, että paras kave­ri­ni on saman­lai­nen?” Minä sanoin, että “ei” ja hän kysyi minul­ta tie­si­kö hänen vel­jen­sä asias­ta. Ker­roin, että tie­si. Ker­roin Leen vel­jel­le asias­ta sik­si, että vel­jek­set ovat rak­kai­ta toi­sil­leen ja Lee ihai­li vel­je­ään ja en halun­nut, että asias­ta tuli­si ongel­ma. Lee ei sano­nut tämän kes­kus­te­lun jäl­keen juu­ri mitään.

Hän vai­kut­ti ole­van kun­nos­sa ja en huo­man­nut mitään muu­tok­sia hänen käy­tök­ses­sään, mut­ta sit­ten parin vii­kon jäl­keen kysyin hänel­tä, että “Haluai­sit­ko, että puhui­sim­me asias­ta?” Hän sanoi, että “ei” ja jat­koi: “Toi­von, että et oli­si ker­to­nut minul­le.” Sii­tä läh­tien yri­tin puhua hänel­le asias­ta ja ker­roin lah­ja­so­lu­ver­kos­ton tapaa­mi­sis­ta ja pyy­sin hän­tä mukaan, mut­ta hän kiel­täy­tyi aina. Ker­roin hänel­le, että siel­lä on pal­jon sama­ni­käi­siä lap­sia, joi­hin hän voi­si tutus­tua, mut­ta hän kiel­täy­tyi läh­te­mäs­tä. Hän luul­ta­vas­ti halusi unoh­taa koko asian ja minun oli todel­la vai­ke­aa saa­da hän­tä avau­tu­maan. Hän ei halua kuul­la asias­ta mitään, kun taas minun har­tain toi­vee­ni on, että voi­sim­me puhua asias­ta. Asia on vai­kea ja se huo­let­taa minua koko ajan.

Toi­von, että oli­sin ker­to­nut hänel­le aiem­min, ehkä kak­si- tai kol­me­vuo­ti­aa­na. Oli­si ollut hyvä, että asi­aa ei oli­si hau­dat­tu ja unoh­det­tu näin pit­käk­si aikaa. Kadun sitä kai­kis­ta eni­ten, että en ker­to­nut hänel­le aiem­min. Lee kysyi minul­ta, mik­si en ker­to­nut hänel­le aiem­min ja ker­roin, että lää­kä­ri kehot­ti mei­tä ole­maan ker­to­mat­ta ja olin myös ollut tosi kipeä muu­ta­man vuo­den. Hän vai­kut­ti ymmär­tä­vän, miten iloi­nen olin, kun olin saa­nut ker­rot­tua hänel­le asias­ta.

Täl­lä het­kel­lä hän on eris­täy­ty­nyt ja minus­ta tun­tuu, että olen jumis­sa asian kans­sa. En voi ede­tä, kos­ka en saa hän­tä puhu­maan asias­ta. Minus­ta tun­tuu, että se vie­lä tapah­tuu, mut­ta vai­ke­aa se on. Hän on nyt 15-vuo­tias ja kun hän on 17 tai 18, hän ehkä esit­tää kaik­ki ne kysy­myk­set ja hän halu­aa tie­tää, näyt­tää­kö hän geneet­ti­sel­tä isältään.”

Tom ja Ali 156 - 160, ker­to­vat sii­tä, miten he halusi­vat ker­toa, mut­ta odot­ti­vat las­ten otta­van asian puheeksi.

Bettina ja Sven 160 - 164, kertoivat pojalleen, kun hän oli neljävuotias. Tarinassa käydään keskustelua siitä, miksi kannattaa aloittaa tuossa iässä. Perusjutut riittävät: Helpot sanat ja mahdollisimman vähän tietoa.

“B: Luin kir­jan adop­tios­ta ja sii­nä ker­rot­tiin las­ten ongel­mis­ta, kun he oli­vat saa­neet kuul­la taus­tas­taan 16-18 vuo­den ikäi­se­nä. Se oli aina heil­le vahin­gol­lis­ta ja yksi­kään tari­na ei päät­ty­nyt hyvin, kun he sai­vat kuul­la asias­ta 20-vuo­ti­aa­na. Sii­tä tie­sin, että minun täy­tyy ker­toa.

S: Se ei kos­kaan ollut mikään suu­ri salai­suus.

B: Tie­sin aina, että jos poi­ka­ni kysyi­si minul­ta, että “mis­tä minä olen tul­lut”, en iki­nä valeh­te­li­si hänel­le asias­ta. Emme pääs­seet yksi­mie­li­syy­teen sii­tä, mis­sä iäs­sä ker­rom­me asias­ta lap­sil­lem­me. Minä ajat­te­lin, että kol­men - nel­jän van­ha­na, mut­ta Sven piti minua hul­lu­na ja sanoi, että noin pie­nel­le ei voi ker­toa tuol­lai­sia asioi­ta. Minä taas perus­te­lin kan­ta­ni sen perus­teel­la, mitä olin oppi­nut adop­tio­kir­jal­li­suu­des­ta - miten he oli­vat asian hoi­ta­neet. Mut­ta mei­dän piti kes­kus­tel­la asias­ta.

S: Kes­kus­te­lim­me asias­ta juu­ri ennen kuin Peter täyt­ti nel­jä, ei sii­nä vai­hees­sa, kun olim­me menos­sa hoi­toi­hin.

B: Yri­tin vakuut­taa Sve­nin sii­tä, että nel­jä vuot­ta on juu­ri oikea ikä ja että yrit­täi­sin selit­tää hänel­le, että olim­me surul­li­sia ja halusim­me vau­van ja kuvai­li­sim­me tun­tei­tam­me. Kuvit­te­lin, mitä sano­ja käyt­täi­sin, jot­ta hän voi­si ymmär­tää tilan­teem­me. Adop­tio­kir­jan mukaan lap­sen ei tule kos­kaan uskoa, että tilan­ne voi­si olla toi­nen. Jos kuusi tai seit­se­män vuo­ti­aal­le lap­sel­le sanoo, että “hän ei ole­kaan sinun isä­si”, oli­sit jo valeh­del­lut lap­sel­le. Sen vuok­si sen täy­tyy olla alus­ta asti sel­vää.

S: Kun Bet­ti­na ker­toi minul­le, että Peter oli kysy­nyt, mis­tä vau­vat tule­vat, hän oli sil­loin nel­jä, ja Bet­ti­na sanoi, että nyt mei­dän täy­tyy ker­toa hänel­le. Sil­loin ymmär­sin, että olin nel­jä vuot­ta sit­ten sitä miel­tä, että lap­sel­le täy­tyy ker­toa asias­ta, mut­ta ajat­te­lin, että minul­la oli­si 10 tai 12 vuot­ta aikaa totu­tel­la sii­hen, kek­siä oikeat vas­tauk­set ja sanat, ja nyt hän on nel­jä ja tar­vit­sen ne vas­tauk­set heti. Ajat­te­lin kui­ten­kin, että aika oli oikea, kos­ka 12-vuo­ti­aa­na se oli­si jo vai­ke­aa. Olin aina val­mis­tau­tu­nut sii­hen, että tei­ni-ikä tuli­si ole­maan han­ka­la eten­kin tämän taus­tan vuok­si ja jos meil­le tuli­si rii­taa, hän voi­si sanoa minul­le jotain minua satut­ta­vaa. Sen vuok­si pää­tin, että het­ki oli tul­lut ja hei­dän tulee tie­tää kaik­ki nyt, kos­ka jäl­keen­päin tilan­ne saat­tai­si joh­taan pal­jon pahem­paan. Ajat­te­lin, että on parem­pi ker­toa mah­dol­li­sim­man var­hain, vaik­ka he eivät voi­si­kaan vie­lä ymmär­tää kaik­kea, jot­ta he voi­si­vat tie­tää, että hei­dän syn­ty­ta­ri­naan­sa liit­tyy jotain eri­lais­ta.

B: Ja minä ajat­te­lin, että se on tär­ke­ää van­hem­mil­le, kos­ka he pel­kää­vät sitä het­keä, kun asias­ta täy­tyy puhua lap­sil­le. Mut­ta se ei ole oikein, että odot­taa, kos­ka lap­set ais­ti­vat, että asi­aan liit­tyy jotain outoa ja he ais­ti­vat van­hem­pien her­mos­tu­nei­suu­den ja jän­nit­ty­nei­syy­den. Olin her­mos­tu­nut ja jän­nit­ty­nyt, kun hän oli nel­jä. Pel­kä­sin hänen reak­tio­taan.

S: Ajat­te­lin, että pahin­ta oli­si, jos oli­sim­me päät­tä­neet ker­toa lap­sil­le ja sit­ten odot­tai­sim­me aina seu­raa­vaan vuo­teen ja lopul­ta lap­si oli­si 15 ja sit­ten miet­ti­sim­me, että pitäi­si­kö hänel­le ker­toa, ja sit­ten taas siir­täi­sim­me asi­aa. Kos­kaan ei ole oikea het­ki.

B: Pete­rin kans­sa se tapah­tui erää­nä ilta­na kuu­den aikaan. Olin viet­tä­nyt ilta­päi­vän lukien lap­sil­le kir­jo­ja. Hän oli nel­jä ja val­mis­tim­me hän­tä ympä­ri­leik­kauk­seen, joten puhuim­me pal­jon penik­ses­tä ja ker­roim­me, miten hänen isäl­lään oli teh­ty kive­so­pe­raa­tio kun hän oli kym­me­nen­vuo­tias. Tie­sin, että minun piti ker­toa sii­tä, jot­ta voin käyt­tää tie­toa myö­hem­min, kun ker­roin lah­ja­so­luis­ta. Muu­ta­maa päi­vää myö­hem­min näy­tin hänel­le kir­jaa, jos­sa vau­va on äidin mahas­sa ja sii­nä ker­rot­tiin myös siit­tiöis­tä ja muna­so­luis­ta. Ker­roin hänel­le elä­män syn­nys­tä. Hän kysyi vau­vois­ta ja miten ne pää­se­vät äidin mahaan ja kaik­kia mui­ta kysy­myk­siä. Tie­sin, että hän ei ymmär­täi­si mitä muna­so­lut ja siit­tiöt ovat, mut­ta seli­tin, että niis­tä vau­va syn­tyy. Sen jäl­keen ker­roin, että olim­me surul­li­sia, kun tie­sim­me halua­vam­me vau­van ja lää­kä­ri ker­toi, että kun mie­he­ni oli ollut lap­se­na tosi kipeä ja hänet hoi­det­tiin lii­an myö­hään, hänel­lä ei ollut enää siit­tiöi­tä teh­dä las­ta. Mut­ta lää­kä­ri sanoi, että hän voi aut­taa mei­tä anta­mal­la meil­le toi­sen mie­hen siit­tiöi­tä. Me olim­me sii­tä tosi onnel­li­sia ja me menim­me lää­kä­riin ja lää­kä­ri lait­toi siit­tiöt äidin vat­saan ja niin vau­va eli sinä syn­nyit. Ja kak­si vuot­ta sen jäl­keen, olim­me onnel­li­sia sii­tä, että meil­lä oli oma vau­va, halusim­me toi­sen vau­van. Menim­me taas lää­kä­ril­le ja hän kysyi samal­ta mie­hel­tä antai­si­ko hän taas siit­tiöi­tä, jot­ta sis­ko voi­si kas­vaa äidin vat­sas­sa. Ker­roin hänel­le kai­ken kama­lan nopeas­ti, kos­ka olin niin her­mos­tu­nut. Hän kysyi minul­ta vain sen, että voi­ko tuo mies saa­da enää lap­sia? Hän oli huo­lis­saan sii­tä, että voi­ko tuo mies saa­da enää lap­sia, kun hän oli anta­nut siit­tiön­sä meil­le. Se oli hänen ensim­mäi­nen kysy­myk­sen­sä. Hän ei siis ymmär­tä­nyt gene­tiik­kaa ja sitä, että hänel­lä ei ole Sve­nin gee­ne­jä. Ehkä kun hän on 10, hän ymmär­tää, mut­ta täl­lä het­kel­lä sil­lä ei ole väliä.

S: Bet­ti­na sanoi minul­le: “Ker­roin hänel­le tänään. Sinun pitäi­si puhua hänel­le myös, jot­ta hän ymmär­tää, että se ei ollut vain minun tari­na­ni vaan mei­dän tari­nam­me.” En tie­dä, miten me aloi­tim­me puheen, mut­ta se oli jon­kin­lai­nen tari­nan vah­vis­tus. Hän ker­toi, mitä äiti oli ker­to­nut hänel­le ja minä ker­roin, että se kaik­ki oli tot­ta. Minä siis aloi­tin kes­kus­te­lun, mut­ta minul­le jäi tun­ne, että se oli Bet­ti­nan muu­ta­ma tun­ti sit­ten ker­to­man tari­nan vah­vis­ta­mis­ta.

B: Olin hel­pot­tu­nut jäl­keen­päin, kun luu­lin, että se oli­si tosi vai­ke­aa ja että hän kysyi­si: “Kuka se mies on ja voin­ko näh­dä hänet?”, mut­ta tie­ten­kään niin ei tapah­tu­nut.

S: Ei vie­lä täs­sä vai­hees­sa.

B: Jos niin käy, niin se ei ole ongel­ma. Voim­me yrit­tää löy­tää hänet. Mut­ta pel­kä­sin kyl­lä sitä­kin, että hän sanoo, että mik­si en ker­to­nut aiem­min tai jota­kin sel­lais­ta.

S: Ris­ki sii­tä, että jou­tui­si vas­taa­maan vai­kei­siin kysy­myk­siin, on tosi pie­ni, kun lap­si on kol­me tai nel­jä tai vii­si, sil­loin se on vaan hel­pom­paa.

B: Ja on tär­ke­ää, että muis­taa, että ker­to­mi­nen ei ole ker­ta­luon­toi­nen asia vaan se on pro­ses­si, johon tulee pala­ta joka vuo­si.

S: Var­maan kol­men kuu­kau­den ajan hän pala­si asi­aan aika ajoin, mut­ta sen jäl­keen hän ei ole puhu­nut sii­tä kos­kaan. Juu­ri täl­lä het­kel­lä ajat­te­len, että se on hänel­le maa­il­man luon­nol­li­sin asia.

B: Hän tie­tää, että menem­me tapaa­mi­seen, jos­sa on pare­ja, jot­ka halua­vat lap­sen, mut­ta eivät voi sitä saa­da ja me ker­rom­me heil­le oman tari­nam­me. Hel­poin­ta on ottaa asia puheek­si, kun lap­set alka­vat kysel­lä vau­vois­ta tai jos ystä­vä on saa­mas­sa lap­sen, niin ker­toa miten vau­va saa alkun­sa. Yleen­sä lap­set alka­vat kysyä asias­ta nel­jä-vii­si -vuo­tiai­na. Nel­jä­vuo­tias halu­aa lähin­nä tie­tää, mis­sä mahas­sa hän on kas­va­nut.

S: Jopa Kat­he­ri­ne, joka on nyt kol­me ja puo­li, kysyy asioi­ta. Ehkä Peter ker­too hänel­le omin sanoin.

B: Ehkä on parem­pi, että me oli­sim­me sil­loin muka­na. En tie­dä. Ehkä odo­tam­me vie­lä vuo­den. Mut­ta tun­nel­ma voi­si olla aika outo, jos pyy­täi­sim­me Kat­he­ri­nea kes­kus­te­le­maan kah­den kes­ken. Se ei oli­si hyvä; sen täy­tyy tapah­tua niin luon­te­vas­ti kuin mah­dol­lis­ta. Kat­he­ri­ne oli sil­loin kak­si, kun ker­roin asias­ta Pete­ril­le, joten hän ehkä tie­tää jo kai­ken. En tie­dä.

S: Ajat­te­len, että lap­sil­le pitäi­si ker­toa asias­ta niin aikai­sin kuin mah­dol­lis­ta. Vai­kea kysy­mys on vain, että miten?

B: Hel­poil­la sanoil­la ja vain perus­tie­dot. Ei ole tar­peen selit­tää hoi­to­ja sen kum­mem­min.

S: Perus­tie­to on, että jota­kin teh­tiin eri taval­la, mut­ta tämä eri tapa on nor­maa­lia ja me voim­me puhua sii­tä mil­loin ja mis­sä tahan­sa. Tar­joa tämä lapselle.“

Roma­na ja Grant 164 - 167, mah­dol­li­sim­man nor­maa­lia puhet­ta, mah­dol­li­sim­man nor­maa­leis­sa tilan­teis­sa. Lap­sel­la on lupa kysyä ja van­hem­mat voi­vat myös pala­ta asi­aan, kun sopi­vat sanat ovat löy­ty­neet. “Muis­tat­ko, kun kysyit eilen, että…”

Susan ja Greg 164 - 171, aloit­ti­vat puhu­maan asias­ta, kun lap­set oli­vat pie­niä (2 - 3 -vuo­tiai­ta). Pal­jon puhet­ta sii­tä, miten lap­set pyö­rit­te­li­vät isä-sanaa ja sen mer­ki­tyk­siä, oikea isä, geneet­ti­nen isä, bio­lo­gi­nen isä.

Ire­ne ja Peter Ryll 171 - 176, ker­to­vat sii­tä, miten lap­sil­le on ker­rot­tu ja miten lap­set ovat asi­aan suh­tau­tu­neet. Las­ten kans­sa käy­tyä kes­kus­te­lua on kuvat­tu hyvin ja tari­nas­sa on ker­rot­tu sii­tä, miten lap­set näke­vät ja mää­rit­te­le­vät lah­joit­ta­jan omas­sa päässään.