Kun lähei­sil­le puhu­taan lah­ja­so­lu­hoi­dois­ta on hyvä poh­tia mikä on salai­sen ja yksi­tyi­sen asian ero, mitä toi­voo lähei­sen teke­vän saa­mal­laan tie­dol­la ja mil­lais­ta tukea kai­paa lähei­sel­tä. Lähei­sel­lä ei ole kos­kaan oikeut­ta lou­ka­ta, vaik­ka asia oli­si­kin hänel­le vie­ras. Van­hem­pi tekee aina itse ja/ tai yhdes­sä puo­li­son kans­sa las­ta aja­tel­len rat­kai­sun sen suh­teen, kenel­le lähi­pii­ris­sä lah­ja­so­lu­hoi­dois­ta puhu­taan. Van­hem­mil­la tai van­hem­mal­la on oikeus itse raja­ta min­kä ver­ran lah­ja­so­lu­hoi­dois­ta puhutaan.

Puhumisen pohdintojen tueksi:

• Läheis­ten kans­sa asias­ta puhu­mi­nen voi syven­tää omaa ymmär­rys­tä sen suh­teen, mitä tar­koit­taa tul­la van­hem­mak­si lahjasoluilla.

• Lähei­sil­le ker­to­mis­ta perus­tel­laan sil­lä, että kun lap­si alkaa ymmär­tää, mitä hänel­le on puhut­tu lah­ja­so­lu­hoi­dois­ta ja syn­ty­mi­ses­tä nii­den avul­la, lap­si myös ker­too sii­tä lähei­sil­leen. Ikä vaih­te­lee nel­jäs­tä vuo­des­ta seit­se­mään vuoteen.

• Läheis­ten kans­sa syn­tyy luon­te­vas­ti kes­kus­te­lua lap­sen ja van­hem­man yhden­nä­köi­syy­des­tä. Tämä on mah­dol­lis­ta kui­ta­ta totuu­den­mu­kai­ses­ti tai myös huu­mo­ril­la höystettynä.

• Jos van­hem­pi ei voi ker­toa lah­ja­so­lu­taus­tas­ta lähei­sim­mil­le ihmi­sil­le, niin sil­loin taus­tal­la voi olla omia häpeän tun­tei­ta tai kiusaan­tu­nei­suut­ta, toki taus­tal­la voi myös olla huo­not suh­teet lähei­siin ja epä­luot­ta­mus­ta sii­hen, miten he rea­goi­vat asiaan.