Pohdintoja lapsen lahjasolutaustasta

Miten lapseen vaikuttaa lahjasolutaustasta kertominen ja miten se kannattaisi tehdä?  Kuinka lahjasolutustasta kannattaisi kertoa lapselle?

Lah­ja­so­lu­taus­tas­ta tulee puhua lap­sel­le aivan vau­vas­ta saak­ka, niin että lap­si kas­vaa tie­toon koko elä­män­sä ajan. Täl­löin lah­ja­so­lu­taus­ta on luon­nol­li­nen osa lap­sen omaa ja per­heen yhteis­tä tari­naa, eikä lap­si muis­ta aikaa, jol­loin hän ei ole tien­nyt asias­ta. Vau­van kans­sa on help­po har­joi­tel­la itsel­leen sopi­vaa tapaa ja sopi­via sano­ja, joil­la puhua lah­ja­so­lu­taus­tas­ta, sil­lä vau­va ei esi­tä lisä­ky­sy­myk­siä. Lap­sel­le on tär­keä tuo­da esiin, että hän on ollut hyvin toi­vot­tu ja van­hem­pi tai van­hem­mat ovat hyvin onnel­li­sia, että ovat saa­neet juu­ri tämän lap­sen. Lah­ja­so­lu­taus­tas­ta puhu­mi­nen lap­sen ikä­vai­hei­den mukaan on kuvat­tu­na Hel­mi­nau­ha-hank­keen sivuil­la.  

Lahjasolulapsitermi lapsen kuullen. Onko hyväksi lapselle? Onko hyväksi vastaavasti, kun jos puhutaan adoptiolapsesta lapsen kuullen? 

Lah­ja­so­lu­lap­si sopii ter­mi­nä käy­tet­tä­väk­si sil­loin, kun ter­mi sopii tilan­tee­seen, esi­mer­kik­si lah­ja­so­lu­las­ten van­hem­pien per­he­val­men­nuk­ses­sa ja Hel­mi­nau­ha-hank­keen verk­ko­si­vuil­la tätä ter­miä käy­te­tään, kun puhu­taan lah­ja­so­lu­taus­tai­sis­ta lap­sis­ta. Lah­ja­so­lu­taus­tais­ta las­ta tai adop­tion kaut­ta per­hee­seen tul­lut­ta las­ta har­vem­min kut­su­taan per­hees­sä ja arjes­sa tämän mukaan. Var­mas­ti jokai­nen van­hem­pi ajat­te­lee, että oma lap­si on suu­ri elä­män lah­ja ja lah­ja­so­lu­taus­tais­ten las­ten tie­de­tään pitä­vän sii­tä, että hei­tä kut­su­taan lah­jak­si, jota per­hee­seen on kovas­ti kai­vat­tu. Yksi­se­lit­teis­tä vas­taus­ta tähän ei ole, joten ter­min käyt­töä on hyvä poh­tia omas­sa per­hees­sä, miten se kuhun­kin per­hee­seen sopii ja mil­lai­siin tilan­tei­siin. On kui­ten­kin tär­keä muis­taa, että jokai­nen lap­si halu­aa olla ja on per­hees­sään se ihan taval­li­nen lapsi. 

Miten geenit vaikuttavat lapsen ja vanhemman keskinäiseen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteeseen? Esim. temperamenttihan periytyy. 

Tem­pe­ra­ment­ti on jos­sain mää­rin periy­ty­vä omi­nai­suus, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta jokai­nen lap­si on oma iha­na yksi­lön­sä, johon van­hem­pi saa tutus­tua aivan uute­na ihmi­se­nä, oli sit­ten samaa gee­ni­pe­ri­mää tai ei. Tutus­tu­mi­nen omaan lap­seen ja oman lap­sen tapaan elää ja toi­mia on vält­tä­mä­tön­tä, jot­ta van­hem­pi ja lap­si oppi­vat yhtei­sen tavan vuo­ro­vai­kut­taa. Jaet­tu gee­ni­pe­ri­mä ei vält­tä­mät­tä hel­po­ta tätä tutus­tu­mis­ta ja yli­pää­tään eri tem­pe­ra­ment­tien yhteen­so­pi­vuut­ta on vai­kea arvioi­da. Tun­ne­ti­lan psy­ko­te­ra­peut­ti Mai­ju Toko­la on ker­to­nut haas­tat­te­lu­tut­ki­muk­ses­ta, jos­sa oli haas­ta­tel­tu mie­hiä, joi­den esi­koi­nen oli saa­nut alkun­sa lah­ja­siit­tiöi­den avul­la ja ICSI-hoi­to­jen kehit­ty­mi­sen myö­tä toi­nen lap­si sai alkun­sa hedel­möi­tys­hoi­doil­la omien siit­tiöi­den avul­la. Mie­het kuva­si­vat, ettei­vät he osan­neet toi­mia toi­sen lap­sen kans­sa yhtään sen parem­min, kuin esi­koi­sen kans­sa. Las­ta ei siis osaa tul­ki­ta vält­tä­mät­tä yhtään sen parem­min tai hel­pom­min, vaik­ka oli­si­kin sama geeniperimä. 

Miten esim. rakkaus lapseen eroaa tilanteissa, joissa lapsen kanssa jakaa saman geeniperimän? Tuleeko lapsi vanhempana pohtimaan tätä samaa asiaa eli sitä, onko häntä kyetty rakastamaan kuin geneettisesti omaa. 

Rak­kaus ja kiin­ty­mys­suh­de lap­seen eivät syn­ny geneet­ti­sen yhtey­den kaut­ta, vaan lap­sen ja van­hem­man väli­sen kiin­ty­mys­suh­teen eteen tulee teh­dä töi­tä. Lap­si ei arvo­ta van­hem­paan­sa sen mukaan, jaka­vat­ko he samat gee­nit, vaan lap­si kai­paa van­hem­mal­ta tar­pei­den­sa tyy­dyt­tä­mis­tä ja vil­pi­tön­tä rak­kaut­ta. Las­ta rakas­ta­va kat­se osoit­taa lap­sel­le kuin­ka tär­keä hän on van­hem­man mie­les­tä. Rakas­ta­van kat­seen kaut­ta lap­si muo­dos­taa itses­tään kuvaa tär­keä­nä ja mer­ki­tyk­sel­li­se­nä ihmi­se­nä, jon­ka arvo ei mää­ri­ty per­hees­sä gee­nien perus­teel­la. Hel­mi­nau­ha-hank­keen lah­ja­so­lu­las­ten van­hem­pien per­he­val­men­nuk­ses­sa tode­taan, että van­hem­muus on yhtä vai­ke­aa ja help­poa, vaik­ka lap­sen kans­sa jakai­si samat geenit. 

Miten läheiset suhtautuvat lapsen lahjasolutaustaan? Onko normaalia, että tätä miettii usein läheiskohtaamisissa?

On ymmär­ret­tä­vää, että läheis­ten koh­taa­mi­sis­sa lap­sen lah­ja­so­lu­taus­ta nousee mie­leen. Lähi­pii­rin kans­sa las­ten suh­teen tois­tu­vat usein kes­kus­te­lut sii­tä, kenen näköi­nen lap­si mah­taa olla ja kenel­tä lap­si on mah­dol­li­ses­ti peri­nyt jon­kin piir­teen. Pää­sään­töi­ses­ti läheis­ten suh­tau­tu­mi­nen lap­sen lah­ja­so­lu­taus­taan on posi­tii­vis­ta ja hyväk­sy­vää. Lähei­set saat­ta­vat toki tar­vi­ta hie­man aikaa asian poh­ti­mi­seen ja heil­lä voi olla tar­ve esit­tää aihees­ta lisä­ky­sy­myk­siä. Van­hem­pi tai van­hem­mat ovat lah­ja­so­lu­asioi­den suh­teen pal­jon pidem­mäl­lä kuin lähei­set ja sik­si hei­dän suh­tau­tu­mi­sen­sa tai kysy­myk­sen­sä saat­ta­vat toi­si­naan tun­tua ikä­vil­tä tai töke­röil­tä. Usein kysees­sä on kui­ten­kin puh­das ymmär­tä­mät­tö­myys, eikä niin­kään halu toi­mia ikä­väs­ti. On tär­keä huo­leh­tia sii­tä, että lähei­set eivät saa kom­men­teil­laan tai puheil­laan lou­ka­ta van­hem­paa tai las­ta, ja että täl­lai­siin tilan­tei­siin puututaan. 

Mitä pitäisi ottaa huomioon, ettei lahjasoluasiasta ei tule liian iso asia, mutta samalla ei unohdukaan?

Lah­ja­so­lua­sia on var­mas­ti iso asia ja saa­kin olla, mut­ta usein lap­si­per­heis­sä se jää arjen alle, eikä ole koko ajan mie­les­sä. Jos huo­maa, että lah­ja­so­lua­sia kui­ten­kin on koko ajan mie­les­sä, on hyvä poh­tia, mikä sii­nä mie­ti­tyt­tää ja mitä itse voi teh­dä sen eteen, ettei asia vei­si lii­kaa huomiota. 

Asia tus­kin pää­see unoh­tu­maan, mut­ta sil­loin kun asia tulee mie­leen luon­te­vas­ti, se on myös hyvä het­ki ottaa asia puheek­si lap­sen kans­sa ja poh­tia sitä yhdessä.

Missä vaiheessa sitä lopettaa omien piirteiden etsimisen lapsesta, jos lapsen ja vanhemman välillä on geneettinen katkos?

Lah­ja­so­lu­lap­si on aina oma lap­si, vaik­ka van­hem­man ja lap­sen välil­lä oli­si­kin geneet­ti­nen kat­kos. Lah­ja­so­lu­taus­tai­sel­la lap­sel­la ja van­hem­mal­la näyt­täy­tyy yhtei­sen ele­tyn elä­män kaut­ta saman­kal­tai­sia piir­tei­tä esi­mer­kik­si käyt­täy­ty­mi­sen, toi­min­nan, ilmei­den ja elei­den kaut­ta, myös yhtei­nen arvo­maa­il­ma siir­tyy lap­sel­le van­hem­man toi­min­nan kaut­ta. Moni lah­ja­so­luil­la lap­sen saa­nut geneet­ti­sen kat­kok­sen lap­seen omaa­va van­hem­pi ker­too, että saat­taa sil­ti näh­dä lap­ses­sa omia piir­tei­tään myös ulkoi­ses­ti. Lap­sen näke­mi­nen oma­na arvok­kaa­na ja uniik­ki­na itse­nään on tär­ke­ää ja tämä voi aut­taa sii­nä, ettei lap­ses­ta etsi omia piirteitään. 

“Mitä iki­nä odo­tat lap­sel­ta­si, unoh­da se. Anna lap­se­si olla oma per­soo­nan­sa. Älä iki­nä ver­taa hän­tä omaan fan­ta­si­aa­si lap­ses­ta. Tämä ohje kos­kee kaik­kia per­hei­tä.” (Kra­mer & Cahn 2014, 95) 

Voiko lapsi kokea, että lahjasolujen lahjoittaja on hylännyt hänet?

Lap­si ei koe asi­aa niin, että lah­ja­so­lu­jen lah­joit­ta­ja oli­si omia sukuso­lu­jaan lah­joit­ta­mal­la hylän­nyt hänet. Lap­si ei koe itse­ään hylä­tyk­si, kun hän saa kas­vaa tie­toon lah­ja­so­lu­taus­tas­taan ja van­hem­pi tuo asian esiin niin, että hän on toi­vo­nut las­ta kovas­ti. Puhu­mat­to­muus ja asian salaa­mi­nen ovat asioi­ta, joi­den tie­de­tään tut­ki­mus­ten mukaan louk­kaa­van lap­sia syvästi. 

Miten pitkä lapsettomuus mahdollisesti vaikuttaa vanhemmuuteen?

Tahat­to­man lap­set­to­muu­den ja pit­kän lap­si­toi­veen tie­de­tään vai­kut­ta­vaan van­hem­mu­teen niin, että van­hem­muus on tie­toi­sem­paa. Lah­ja­so­lu­taus­tai­sen lap­sen van­hem­pi miet­tii tie­toi­sem­min omaa van­hem­muut­taan esi­mer­kik­si val­mis­tau­tues­saan omaan tapaan­sa puhua lap­sen kans­sa lah­ja­so­lu­taus­tas­ta. Taha­ton lap­set­to­muus on monel­le hyvin rank­ka koke­mus ja van­hem­mat ovat tuo­neet esiin, että koke­mus aut­taa jak­sa­maan aika-ajoin rank­kaa­kin lap­si­per­hear­kea, kun muis­taa kuin­ka pit­kä ja toi­vei­den täyt­tä­mä mat­ka van­hem­muu­teen on kul­jet­tu. Taha­ton lap­set­to­muus ei kui­ten­kaan sai­si estää van­hem­paa tun­te­mas­ta väsy­mys­tä tai olla pyy­tä­mät­tä apua arjes­saan sen vuok­si, että las­ta on toi­vot­tu kau­an. Monet lap­set­to­muu­den jäl­keen van­hem­mak­si tule­vat saat­ta­vat tun­tea syyl­li­syyt­tä ja ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta, kun lap­si­per­hear­ki tun­tuu ras­kaal­ta ja väsyt­tä­väl­tä. Siru Leh­to on tut­ki­nut äitiyt­tä tahat­to­man lap­set­to­muu­den koke­muk­sen jäl­keen ja tut­ki­muk­ses­sa tode­taan, että äitien yli­suo­rit­ta­mi­nen ja itsel­tään pal­jon vaa­ti­mi­nen voi­vat joh­taa uupu­mi­seen ja per­hei­den hyvin­voin­nin vähen­ty­mi­seen, min­kä vuok­si van­hem­mil­le on tär­ke­ää tar­jo­ta tukea ja apua lap­sen syn­ty­män jäl­keen.