Entä jos eroaisimme, rakas?

 

Har­kit­sen useim­pi­na päi­vi­nä eroa.  

Eri­tyi­ses­ti olen paneu­tu­nut poh­ti­maan, miten jär­jes­täi­sim­me tule­van ex-puo­li­so­ni kans­sa vuo­ro­viik­ko­sys­tee­min. Eli miten tapai­sim­me vain joka toi­nen viik­ko. Päi­vä­unel­moin­nis­sa­ni tun­nun tosin unoh­ta­van, että tämä kos­ki­si myös las­tam­me – eros­sa ole­mi­nen puo­li­sos­ta on täl­lä ker­taa hal­lin­nut aja­tuk­sia­ni. 

Suun­ni­tel­mas­sa­ni kuvit­te­len itse­ni joka toi­nen viik­ko iha­naan kau­pun­kia­sun­toon, jos­sa aamui­sin herään kai­kes­sa rau­has­sa, kei­tän kah­via, luen hitaas­ti leh­den ja käve­len kii­reet­tä kau­pun­gin hal­ki työ­pai­kal­le­ni. Iltai­sin käyn elo­ku­vis­sa, tapaan ystä­viä­ni kah­vi­lois­sa ja luen kir­jo­ja kes­key­tyk­set­tä, istuen ren­nos­ti noja­tuo­lis­sa­ni, kynt­ti­löi­den palaes­sa soh­va­pöy­däl­lä. 

Sitä joka tois­ta viik­koa en ihan niin pal­jon ajat­te­le. Tai toki vähän – sen ver­ran että kuvit­te­len teke­vä­ni juu­ri sitä mitä itse ajat­te­len par­haak­si lap­sen kans­sa teh­dä ja viet­tä­vä­ni antau­muk­sel­la äiti-tytär -laa­tuai­kaa. Ei kirei­tä kes­kus­te­lu­ja puo­li­son kans­sa sii­tä, miten taas tämän­kin lau­an­tai­päi­vän käyt­täi­sim­me niin, että kai­kil­la oli­si edes joten­kin sie­det­tä­vää. Ei sin­nit­te­lyä kaup­pa­kes­kus­hel­ve­tis­sä, jos­sa olem­me kaik­ki kol­me yhtä vas­ten­tah­toi­ses­ti osta­mas­sa uut­ta tal­vi­haa­la­ria ja syö­mäs­sä ham­pu­ri­lai­sa­te­ri­aa. Kuvi­tel­mie­ni vuo­ro­viik­ko­sys­tee­mis­sä täl­lai­sia het­kiä ei ole eikä tule. 

Taak­se jo jää­nyt lap­set­to­muus­krii­si ei ollut pari­suh­teel­le kovin antoi­saa aikaa, mut­ta eipä pie­nen lap­sen van­hem­muus ja pari­suh­de­kaan ole mikään unel­mien yhdis­tel­mä. Kah­den­kes­ki­nen aika on mini­mis­sään ja sil­loin har­voin, kun sitä on, kum­pi­kin on umpi­vä­sy­nyt. Lap­si­kin lait­taa kapu­loi­ta rat­tai­siin min­kä ker­ki­ää käs­kyt­tä­mäl­lä mei­tä vuo­ro­tel­len ole­maan hil­jaa tai valit­se­mal­la mil­loin äidin tai isän suo­si­kik­seen. Kol­men kes­ken toi­mi­mi­nen ei vai­ku­ta ole­van hänel­le sen hel­pom­paa kuin meil­le aikui­sil­le­kaan, jot­ka yhä tun­num­me totut­te­le­van uuteen elä­män­vai­hee­seen. Lap­sel­la toki on kyse kehi­tys­vai­hees­ta, jaka­mi­sen vai­keu­des­ta, mut­ta entä meil­lä? Jos­kus ajat­te­len, että mitä jos mie­hel­lä­ni ja tyt­tä­rel­lä­ni sujui­si parem­min ihan kah­des­taan. Heil­lä­hän ne yhtei­set gee­nit­kin on – oikeas­taan minä olen täs­sä ihan ulko­puo­li­nen. Entä jos minus­sa ja tyt­tä­res­sä­ni ei ole mitään samaa tai yhteis­tä, mitään mitä jakai­sim­me? Mitä jos tämä jaet­tu ja niin kovin mut­kai­nen arki ei rii­tä­kään?

Näi­den kaik­kien kysy­mys­ten äärel­lä muis­tan opin, jon­ka olen saa­nut tyt­tä­rel­tä­ni. Yhtei­nen arki kyl­lä yhdis­tää – sekä mut­kis­sa että suo­ral­la tiel­lä. Gee­nit sen sijaan eivät ketään lii­maa yhteen. Niin tak­kuis­ta kuin arki jos­kus onkin, juu­ri arjes­sa raken­ne­taan rak­kaut­ta – raken­nus­työ ei vain aina ole ihan kevyt­tä.

Kolum­ni on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Sim­puk­ka-leh­des­sä 1/2015.

Lah­jak­si saa­tu lap­si -kolum­ni­sar­jaa on jul­kais­tu Sim­puk­ka-leh­den nume­rois­sa 4/2011 – 4/2018. Kolum­ni­sar­jan kir­joit­ta­ja on Hel­mi Nau­ha­nen, joka on lah­ja­mu­na­so­lu­hoi­dol­la alkun­sa saa­neen, maa­lis­kuus­sa 2011 syn­ty­neen tytön äiti.

 

Toi­vee­nam­me on, että tule­vai­suu­des­sa Hel­mi­nau­ha-hank­keen sivuil­ta löy­tyy niin van­hem­pien tari­noi­ta lah­ja­so­luil­la per­heel­lis­ty­mi­ses­tä kuin myös las­ten aja­tuk­sia ja las­ten sanoin ker­rot­tu­ja tari­noi­ta. Tari­nat voi­vat olla lyhyi­tä ja yti­mek­käi­tä tai niin pit­kiä, kuin nii­den ker­to­mi­nen vaa­tii. Tari­nat jul­kais­taan nimi­mer­kil­lä tai kir­joit­ta­jan toi­vo­mal­la nimel­lä. Tari­nan jul­kai­su­muo­to käy­dään vie­lä yhdes­sä kir­joit­ta­jan kans­sa läpi ja tämän vuok­si toi­vom­me tari­noi­ta säh­kö­pos­tit­se piia@simpukka.info tai jenni@simpukka.info.