Helmen päivän blogikirjoitus - Lahjalasteni ainutlaatuinen tarina kuuluu heille

7.5.2021

“Minä kas­van koh­ta iso­sis­kok­si ja minul­le tulee koh­ta vau­va syliin”, sanoo kak­si­vuo­ti­aa­ni yllät­täen erää­nä päi­vä­nä. Ja sit­ten nämä puheet alka­vat toistumaan.

 ”Sit­ten kun meil­le tulee toi­nen vau­va”, sanoi hänen iso­si­sa­ren­sa aiem­min, kun meil­lä vie­lä oli vauva.

Ihan nor­maa­lia lap­si­per­heen puhet­ta. Minus­sa se akti­voi lap­set­to­muu­den. Ja se akti­voi myös mon­ta muu­ta tun­net­ta. Sanon mie­hel­le­ni ”niin, ajat­te­le, jos meil­lä oli­si pak­ka­ses­sa alkioi­ta. Toi­sil­la nii­tä on niin pal­jon, että he jou­tu­vat miet­ti­mään ja päät­tä­mään, mitä he niil­lä teke­vät”. Sanois­sa on pie­ni kateus muka­na. Tun­tei­den kir­joon on jou­tu­nut täl­lä mat­kal­la sie­dät­ty­mään. Myön­tei­siä tun­tei­ta ja pal­jon vai­kei­ta ja haas­ta­via tun­tei­ta. Meil­lä pakas­tin on tyh­jä. Se on vie­lä tyh­jem­pi kuin muna­sar­ja­ni, jot­ka sen­tään taas ime­tyk­sen pää­tyt­tyä anta­vat kuu­kausit­tain mer­kin ole­mas­sao­los­taan. Ei siel­tä nii­tä muna­so­lu­ja tie­ten­kään tule, tai jos tulee, vain epä­kel­po­ja, muna­so­lun puo­lik­kai­ta, uuden elä­män irvi­ku­via, joi­hin siit­tiöt ehkä yrit­tä­vät teh­dä teh­tä­vään­sä. Miten surul­li­nen kuva, epä­toi­voi­nen tehtävä.

Iso­sis­ko kadeh­tii pik­kusis­kon tai­vaan­si­ni­siä sil­miä ja haluai­si olla yhtä kau­nis kuin hän. Sitä taval­lis­ta sisa­rus­ten vertailua.

Minul­la se akti­voi puheen ”niin kun se pik­kusis­kon muna­so­lu­jen lah­joit­ta­ja oli eri nai­nen kuin sinun lah­joit­ta­ja­si”. ”Sinul­la on sinun eri­tyi­set piir­tee­si ja sis­kol­la on oman­sa, olet­te ainut­laa­tui­sia omi­na itse­nän­ne.” Puhu­taan hius­ten ja sil­mien väreis­tä ja muo­dois­ta ja mis­tä ne tule­vat. Ja sit­ten teil­lä on myös jotain yhteis­tä, jat­kan. Mis­sä te olit­te­kaan ennen syn­ty­mis­tä äidin ja isän luok­se, kun me kovas­ti toi­voim­me ja odo­tim­me juu­ri tei­tä lap­sik­sem­me. Niin, äidin mahas­sa. Siel­tä te tulit­te, äidin vat­sas­ta. Sil­lä äidin vat­sal­la on tär­keä paik­ka näis­sä kes­kus­te­luis­sa. Jos ei oli­si sitä äidin vat­saa, ei oli­si näi­tä lapsia. 

Haluan piir­tää las­te­ni mie­leen nai­sen kehos­ta­ni jon­kin koh­dan, jota ilman hei­tä ei voi­si olla. Raken­taa kuvan nai­sen kehos­ta, joka on kan­ta­nut sisäl­lään uuden elä­män ja syn­nyt­tä­nyt sen. Vaik­ka se muna­so­lu tuli­kin ulkoa­päin, jon­kun muun nai­sen täy­del­li­ses­tä kehos­ta. Tämä las­te­ni mie­liin raken­net­ta­va kuva ei ole muna­so­lu­ni – tai geneet­ti­set piir­tee­ni. Vaik­ka sanon tämän, se ei minua sureta. 

Lapsettomuuden muisto kulkee lastani hoivaavassa kehossa

Haluan raken­taa lap­sil­le­ni tun­teen ja kuvan, että minä olen hei­dän äitin­sä. Tämä on ehkä se kai­ken joh­toa­ja­tus. Varau­tu­mis­ta tule­vai­suu­den ris­kei­hin. Toi­von ja tavoit­te­len, että mei­dän välil­lem­me raken­tuu niin vah­va ja sel­keä äiti-lap­si-side, että sitä ei järi­sy­tä mah­dol­li­nen tule­vai­suu­des­sa tapah­tu­va muna­so­lu­jen lah­joit­ta­jaan tutus­tu­mi­nen eikä nuo­ruu­den ikä­vai­hei­siin kuu­lu­vat van­hem­pien kysee­na­lais­ta­mi­set – täs­sä geneet­tis­ten sidos­ten pelis­sä minä olen äiti­nä eri läh­tö­ruu­dus­sa mui­den äitien kans­sa ja myös mie­hee­ni, las­ten isään näh­den. Sii­nä on perus­ta­van­laa­tui­nen ero.

Kun jut­te­len las­te­ni kans­sa hei­dän vau­va-ajas­taan, mie­lee­ni usein hii­pii lap­set­to­muu­den suru, ei enää vau­vaa, vaik­ka kuin­ka tah­toi­sin. Vai onko se vain kas­va­vien las­ten äidin hai­keut­ta? Toi­saal­ta nousee tun­tei­den mai­se­mas­sa pin­nal­le se ilo, että minä syn­ny­tin ja ime­tin kak­si las­ta­ni, he tun­te­vat äitin­sä kehon, he ovat olleet osa sitä, heil­lä on sii­tä mie­li­ku­via ja tun­ne­muis­to­ja. Keho­ni on muo­van­nut hei­tä. Se on kan­ta­nut ja suo­jan­nut lap­sia­ni ja lähet­tä­nyt lap­sii­ni sig­naa­le­ja ja vies­te­jä. Kyl­lä minä olen äiti, olen hei­dän bio­lo­gi­nen äitinsä.

Kasvan vanhempana lasteni mukana

Esi­koi­nen kas­vaa, pik­kusis­ko kas­vaa. Iso­sis­kon ver­tai­le­va puhe lisään­tyy, pik­kusis­ko seu­raa peräs­sä. Ajat­te­len: tei­tä on kak­si ja te olet­te eri lah­joit­ta­jil­ta. Mut­ta tei­tä on kak­si, kas­vat­te yhdes­sä, olet­te sis­kok­set ja tuki ja tur­va toi­sil­len­ne, aina. Tulet­te­ko ver­tai­le­maan myös lah­joit­ta­jia. Var­mas­ti tulet­te. Entä jos toi­nen lah­joit­ta­ja saa­vu­te­taan ja tulee tun­ne­tuk­si, tois­ta ei. Minul­le te olet­te kuin Froze­nin Anna ja Elsa, sis­ters fore­ver. Te pidät­te aina tois­ten­ne puol­ta. Sitä aja­tus­ta ja tun­net­ta vah­vis­tan puhees­sa­ni teille.

Tär­kein on suh­de itseen­sä, per­hee­seen ja tär­keim­piin ihmi­siin ja maa­il­maan. Se on kan­ta­va aja­tus kai­kes­sa ole­mi­ses­sa­ni äiti­nä, ja se on aja­tus, joka ohjaa suh­det­ta­ni lap­sii­ni. Äiti on tär­keä, isä on tär­keä, mum­mi on tär­keä, kum­mi on tär­keä, täti ja setä, täti ja eno, he kaik­ki ovat tär­kei­tä ja ser­kut vas­ta tär­kei­tä ovat­kin. Ser­kut ovat sis­kon lisäk­si elä­män­ne pisim­mät ihmissuhteet.

Lah­ja­lap­sen äitiys on kehol­li­suut­ta kiin­ty­mys­suh­teen rin­nal­la. Muis­ta äideis­tä minua ei ero­ta se, että väli­tän toi­min­nas­sa­ni ja per­heem­me elä­mäs­sä lap­sil­le­ni maa­il­man­ku­vaa ja ihmi­sen roo­lia ja toi­min­taa maa­il­mas­sa. Tule­vai­suu­des­sa on päi­vä, jol­loin jut­te­len lap­sil­le­ni, että ihmis­kun­nan peri­mä ja gee­nit ovat yhtei­siä, eikä yksi­löt tai suvut omis­ta gee­ne­jään ja että olem­me jokai­nen omia yksi­löi­täm­me ja osa suur­ta ihmis­kun­taa. Eikö ole­kin ihmeel­lis­tä? Näin tulen jut­te­le­maan, ellei­vät omat aja­tuk­se­ni asias­ta sitä ennen muu­tu, kun kas­van ja kehi­tyn äiti­nä ja van­hem­pa­na las­te­ni mukana.

Vertaiset minun ja lasteni rinnalla

Kes­ken kir­joit­ta­mi­se­ni, tämä tapah­tuu sun­nun­tai­ul­koi­lul­la leik­ki­puis­tos­sa, puis­toon saa­puu tut­tu hen­ki­lö Sim­pu­kan Hel­mi­nau­ha-yhtei­sös­tä. Yllät­ty­nei­nä ja ilah­tu­nei­na ter­veh­dim­me toisiamme.

”Täs­sä hyvä­nä äiti­nä sei­son puis­tos­sa kän­nyk­kä kädes­sä”, jut­te­len syyl­li­syy­den tun­tee­ni hänel­le. Olin suun­ni­tel­lut kir­joit­ta­va­ni sil­loin ja täl­löin, ja nyt täs­sä dead­li­nen alla sei­son kir­joit­ta­mas­sa kes­kel­lä puis­toa. Pal­jon suun­ni­tel­tu­ja het­kiä on valu­nut huk­kaan, jokin toi­nen asia on varas­ta­nut ajan, vii­väs­ty­neet aska­reet ja las­ten tar­peet ovat ryös­tä­neet kir­joit­ta­mi­sen het­ket. Puo­lus­tus suo­raan koh­de­ryh­mäl­le: ”Kir­joi­tan blo­gi­teks­tiä tule­val­le Sim­puk­ka-vii­kol­le.” ”Ymmär­rän täy­sin, tuol­lais­ta se on yhden­kin lap­sen kans­sa, päi­vät ovat täyn­nä kes­key­tyk­siä”, kuu­luu ymmär­tä­vä vastaus.

Ja niin me sit­ten kes­kus­te­lem­me las­ten kas­vus­ta, vii­me koh­taa­mi­ses­tam­me lah­ja­per­hei­den tapaa­mi­ses­sa ajat sit­ten ja ajan juok­sus­ta, asu­mi­ses­ta ja muu­tois­ta. Sii­tä aivan taval­li­ses­ta lap­si­per­he-elä­mäs­tä. Ruuh­ka­vuo­sia elä­vien van­hem­pien keskustelua.

Kun läh­dem­me puis­tos­ta, esi­koi­se­ni kysyy, kenen kans­sa jut­te­lin. Hän oli tut­tu Hel­mi­nau­ha-poru­kas­ta, vas­taan. Hänen lap­sen­sa on myös lah­ja­mu­na­so­luis­ta kuten sinä ja sis­ko­si, ker­ron. ”Aa, okei”, vas­taa lap­se­ni ja jat­kaa pyö­räi­ly­ään. Ja minä jään poh­ti­maan las­ten­rat­tais­sa nukah­ta­mai­sil­laan ole­vaa kuo­pus­ta työn­täen, että miten ja mil­lä sanoil­la asian ker­roin­kaan ja mitä­hän tuo puis­tos­sa koh­taa­ma­ni ver­tai­se­ni oli­si aja­tel­lut sanois­ta­ni. Oli­si­ko hän ker­to­nut samoin?

Kii­tol­li­suus ja onni kah­des­ta lap­ses­ta­ni, ja sii­hen sekoit­tu­va monien tun­tei­den kir­jo sekä jat­ku­va reflek­toin­ti ole­mi­ses­ta ja elä­mi­ses­tä. Sii­tä ei ole lomaa pyhä­nä­kään. Usein tämä on vain yleis­tä äitiy­den reflek­toin­tia, välil­lä taas eri­tyis­tä lah­ja­las­ten äitiy­den poh­din­taa. Pyhät ja vuo­den kier­ron juh­lat ja nii­den arvos­tus – tämä on asia, jon­ka haluan siir­tää itses­tä­ni ja suvul­ta­ni lap­sil­le­ni. Perin­teet liit­tä­vät per­heen­jä­se­niä, per­hei­tä ja suku­pol­via yhteen. Sosi­aa­li­nen perin­tö, sen voin siir­tää lap­sil­le­ni, kun gee­ne­jä­ni en.

Lapseni kasvavat tietoon taustastaan

Ei vain se, että mitä, kuin­ka pal­jon ja mil­loin ker­ron lap­sel­le­ni hänen syn­ty­taus­tas­taan. Vähin­tään yhtä tär­ke­ää on se, miten ker­ron. Se on van­hem­muu­den vas­tuu­ta, joka välil­lä tun­tuu kuormalta.

Autan lap­sia­ni raken­ta­maan tie­toi­suu­ten­sa ja elä­män­sä tari­nan. Tie­dän, että haluan tukea hei­dän itse­tun­te­muk­sen­sa kehit­ty­mis­tä, oman taus­tan­sa ymmär­tä­mis­tä, ter­veen itse­myö­tä­tun­non syn­ty­mis­tä, itse­luot­ta­mus­ta epäi­li­jöi­tän­sä koh­taan, resi­liens­siä elä­män väis­tä­mät­tö­miin yllä­tyk­siin ja haas­tei­siin. Oli­sin­ko täs­sä asias­sa van­hem­pa­na eri­lai­nen, jos las­te­ni taus­ta oli­si toi­nen, kuten las­ten val­ta­väes­töl­lä, jota lap­se­ni koh­taa­vat päi­vä­ko­dis­sa, kou­lus­sa ja tule­vis­sa opinnoissaan?

Ja sit­ten ne tark­kaan har­ki­tut tari­nat kui­ten­kin saa­vat uuden muo­ton­sa lap­sen mie­les­sä ja mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa. Ne saat­ta­vat syn­nyt­tää tai­det­ta pape­ril­le, vaik­ka sar­ja­ku­van, jos­sa seik­kai­lee las­ta kai­paa­va paris­kun­ta, joka toi­voo, että ”edes yksi vau­va”, ja ystä­väl­li­nen nai­nen, joka halu­aa lah­joit­taa pal­jois­ta muna­so­luis­taan, ja lopus­sa lah­ja­lap­si lausuu äidil­leen sydän­sil­mil­lään ”rakas äiti”. Tai sit­ten lap­si lausuu bus­sis­sa kirk­kaal­la äänel­lään: ”Äiti kuu­le, kun minut lei­kat­tiin ulos sinun mahas­ta­si, niin kat­soin heti suo­raan isiä sil­miin. Mut­ta kun pik­kusis­ko syn­tyi, se roik­kui­kin pää alaspäin.” 

Jos­kus, aika usein­kin, mie­tin, mikä minä olen puhu­maan. Voin­ko edes sanoa, että meil­lä on ollut rank­kaa ja vai­ke­aa ja että on lap­set­to­muu­den surua, kun asiat ovat lopul­ta näin hyvin ja eläm­me unel­maam­me. Mikä minä olen puhu­maan, kun meil­lä on lap­sem­me, jot­ka kehit­ty­vät nor­maa­lis­ti ja jois­ta ei ole huol­ta. Mikä olen puhu­maan, kun me voi­tim­me lah­ja­so­lu­hoi­to­jen lot­to­po­tis­ta täysosumat. 

Mikä minä olen puhu­maan, kun minul­la ja elä­mäm­me lähei­sil­lä ja tär­keil­lä ihmi­sil­lä on ongel­ma­ton, vai­va­ton suh­de sii­hen, ettei lap­sis­sa­ni ole gee­ne­jä­ni. Kun en sure gee­nien katkeamista.

Tämä kaik­ki on ollut tähän asti enem­män minun asia­ni, mut­ta lap­se­ni kas­va­vat ja samal­la asia muut­tuu enem­män myös hei­dän asiak­seen. Se, jos ei nyt aivan pelo­ta, tun­tuu tule­vai­suu­den ris­kil­tä, johon on varau­dut­ta­va näi­tä lap­suu­den päi­viä eläessämme.

Tari­nam­me jat­kuu. Se on mei­dän ainut­laa­tui­nen ja eri­tyi­nen tari­na, jon­ka me yhdes­sä teemme.

Hel­men päi­vän blo­gi­teks­tin on kir­joit­ta­nut nimi­merk­ki Lahja­äi­ti. Kir­joit­ta­ja on kah­den lah­ja­so­lu­taus­tai­sen lap­sen äiti.