Juurimatkalla naapuriin

Toi­von, että tyt­tä­re­ni elä­män eväs­rep­puun oli­si pakat­tu tie­to sii­tä, että per­hei­tä on monen­lai­sia. Iso­ja, pie­niä, alus­ta asti yhdes­sä ollei­ta ja vähän myö­hem­min koot­tu­ja. Että suku­lai­suut­ta voi olla muu­ta­kin kuin veri­si­tein sidot­tua. Aamu­puu­ron keit­tä­mi­ses­tä, räkä­ne­nien pyyh­ki­mi­ses­tä, pipien puhal­te­lus­ta raken­tu­nut­ta. Että koti on siel­lä, mis­sä tär­keät ihmi­set ovat. On koti sit­ten min­kä kokoi­nen tai näköi­nen tahan­sa. Että mitä vain voi kysyä ja kai­kes­ta voi puhua. Salai­suuk­sia on kor­kein­taan jou­lun alla. Että minä olen hänen äitin­sä, vaik­ka meil­lä ei ole­kaan saman­vä­ri­siä sil­miä tai saman­lais­ta nenän kaar­ta. Onpa edes saman­vä­ri­set vaat­teet! Ettei sil­lä ole väliä, miten lap­set ovat saa­neet alkun­sa tai mis­tä he tule­vat – kai­kil­la on oma tari­nan­sa. Jo ker­rot­tu­na tai vie­lä kuulematta. 

Toi­von, että tyt­tä­re­ni tie­täi­si ole­van­sa arvo­kas juu­ri sel­lai­se­na kuin on, oman itsen­sä näköi­se­nä ja oloi­se­na. Kaik­ki­ne piir­tei­neen ja tai­toi­neen – oli­vat ne sit­ten peräi­sin kenel­tä tahan­sa. Että hän näki­si elä­mäs­sä mah­dol­li­suuk­sia eikä rajoi­tuk­sia. Tart­tui­si tilai­suuk­siin ja unoh­tai­si umpi­ku­jien ole­mas­sao­lon. Että hän­tä odo­tet­tiin kovas­ti ja kau­an. Niin kau­an, että hänen ole­mas­sao­lo­aan on välil­lä vie­lä­kin vai­kea uskoa.