Juurimatkalla naapuriin

 

 

Toi­von, että tyt­tä­re­ni elä­män eväs­rep­puun oli­si pakat­tu tie­to sii­tä, että per­hei­tä on monen­lai­sia. Iso­ja, pie­niä, alus­ta asti yhdes­sä ollei­ta ja vähän myö­hem­min koot­tu­ja. Että suku­lai­suut­ta voi olla muu­ta­kin kuin veri­si­tein sidot­tua. Aamu­puu­ron keit­tä­mi­ses­tä, räkä­ne­nien pyyh­ki­mi­ses­tä, pipien puhal­te­lus­ta raken­tu­nut­ta. Että koti on siel­lä, mis­sä tär­keät ihmi­set ovat. On koti sit­ten min­kä kokoi­nen tai näköi­nen tahan­sa. Että mitä vain voi kysyä ja kai­kes­ta voi puhua. Salai­suuk­sia on kor­kein­taan jou­lun alla. Että minä olen hänen äitin­sä, vaik­ka meil­lä ei ole­kaan saman­vä­ri­siä sil­miä tai saman­lais­ta nenän kaar­ta. Onpa edes saman­vä­ri­set vaat­teet! Ettei sil­lä ole väliä, miten lap­set ovat saa­neet alkun­sa tai mis­tä he tule­vat – kai­kil­la on oma tari­nan­sa. Jo ker­rot­tu­na tai vie­lä kuu­le­mat­ta. 

Toi­von, että tyt­tä­re­ni tie­täi­si ole­van­sa arvo­kas juu­ri sel­lai­se­na kuin on, oman itsen­sä näköi­se­nä ja oloi­se­na. Kaik­ki­ne piir­tei­neen ja tai­toi­neen – oli­vat ne sit­ten peräi­sin kenel­tä tahan­sa. Että hän näki­si elä­mäs­sä mah­dol­li­suuk­sia eikä rajoi­tuk­sia. Tart­tui­si tilai­suuk­siin ja unoh­tai­si umpi­ku­jien ole­mas­sao­lon. Että hän­tä odo­tet­tiin kovas­ti ja kau­an. Niin kau­an, että hänen ole­mas­sao­lo­aan on välil­lä vie­lä­kin vai­kea uskoa.

Helminauha

Toi­von, että tyt­tä­re­ni voi­si aja­tel­la moneen suun­taan haa­rau­tu­vaa suku­puu­taan rik­kau­te­na. Aina­kin suku­tut­ki­mus­ta riit­tää teh­tä­väk­si! Että hän tie­täi­si voi­van­sa halu­tes­saan teh­dä juu­ri­mat­kan naa­pu­ri­kort­te­liin. Gene­tiik­kaa ilta­puh­teik­si – tai tur­val­li­nen kar­ku­mat­ka kotoa. Että hänen elä­mäs­sään on monia mui­ta­kin tär­kei­tä aikui­sia van­hem­pien lisäk­si. Naa­pu­rin pap­po­ja, lähi­kau­pan täte­jä, ystä­vä­per­hei­den isiä ja äite­jä. Että per­hees­sä yli­pää­tään voi olla monen­lai­sia aikui­sia, samaa tai eri suku­puol­ta, nuo­ria tai van­ho­ja, uusia äite­jä ja uusia isiä, sijai­sia ja puo­lik­kai­ta, mut­ta van­hem­muu­des­saan koko­nai­sia.

 

Kolum­ni on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Sim­puk­ka-leh­des­sä 4/2012.

Lah­jak­si saa­tu lap­si -kolum­ni­sar­jaa on jul­kais­tu Sim­puk­ka-leh­den nume­rois­sa 4/2011 – 4/2018. Kolum­ni­sar­jan kir­joit­ta­ja on Hel­mi Nau­ha­nen, joka on lah­ja­mu­na­so­lu­hoi­dol­la alkun­sa saa­neen, maa­lis­kuus­sa 2011 syn­ty­neen tytön äiti.

 

Hel­mi­nau­ha-han­ke kai­paa niin las­ten, van­hem­pien kuin per­hei­den­kin tari­noi­ta. Toi­vee­nam­me on, että tule­vai­suu­des­sa Hel­mi­nau­ha-hank­keen sivuil­ta löy­tyy niin van­hem­pien tari­noi­ta lah­ja­so­luil­la per­heel­lis­ty­mi­ses­tä kuin myös las­ten aja­tuk­sia ja las­ten sanoin ker­rot­tu­ja tari­noi­ta. Tari­nat voi­vat olla lyhyi­tä ja yti­mek­käi­tä tai niin pit­kiä, kuin nii­den ker­to­mi­nen vaa­tii. Tari­nat jul­kais­taan nimi­mer­kil­lä tai kir­joit­ta­jan toi­vo­mal­la nimel­lä. Tari­nan jul­kai­su­muo­to käy­dään vie­lä yhdes­sä kir­joit­ta­jan kans­sa läpi ja tämän vuok­si toi­vom­me tari­noi­ta säh­kö­pos­tit­se piia@simpukka.info tai jenni@simpukka.info.