Kysy psykologilta: Lahjasukusolutaustan vaikutus vanhemmuuteen

Saan usein tie­dus­te­lui­ta, jois­sa kysy­tään lah­ja­su­kuso­lu­hoi­don vai­ku­tuk­sia van­hem­muu­teen. Kysy­jien huo­le­na mones­ti on se, tun­tuu­ko lah­ja­su­kuso­lu­jen avul­la saa­tu lap­si omal­ta tai voi­ko sii­hen luot­taa, että lap­si kiin­tyy yhtä lail­la van­hem­paan, johon hänel­lä ei ole geneet­tis­tä yhteyttä.

Lap­sen näkö­kul­mas­ta käsin voi­daan tode­ta, että pie­ni ihmi­nen on sii­nä mie­les­sä yksin­ker­tai­nen olen­to, että hän kiin­tyy tun­ne­ta­sol­la nii­hin aikui­siin, jot­ka täyt­tä­vät arjes­sa hänen tar­peen­sa ja pitä­vät huol­ta. Vau­val­la tai pie­nel­lä lap­sel­la ei siis ole min­kään­lais­ta kykyä arvioi­da hoi­ta­jien­sa gee­ne­jä tai mui­ta­kaan fyy­si­siä omi­nai­suuk­sia, eikä lajin säi­ly­mi­sen kan­nal­ta­kaan oli­si jär­ke­vää, jos lap­si kai­pai­si van­hem­mil­taan samo­ja gee­ne­jä tai mui­ta yhtä­läi­syyk­siä voi­dak­seen ottaa hei­dät omik­seen. Lap­si väis­tä­mät­tä kiin­tyy ja alkaa hah­mot­taa omik­seen vain ne muu­ta­mat ihmi­set, jot­ka sys­te­maat­ti­ses­ti mah­dol­lis­ta­vat hänen sel­viy­ty­mi­sen­sä maa­il­mas­sa tar­joa­mal­la ruo­kaa, puh­das­ta vaip­paa ja sylin.

Van­hem­muu­teen kas­va­mi­nen ilman geneet­tis­tä link­kiä lap­seen taas edel­lyt­tää kykyä luot­taa edel­lä mai­nit­tuun pro­ses­siin, jon­ka myö­tä van­hem­mas­ta tulee lap­sel­le täy­sin ainut­laa­tui­nen ja kor­vaa­ma­ton gee­neis­tä riip­pu­mat­ta. Lah­ja­so­lu­jen avul­la lap­sen saa­neel­la van­hem­mal­la on täy­si syy ja oikeus luot­taa sii­hen, että hän itse kas­vaa lap­sen­sa par­haak­si asian­tun­ti­jak­si ja vau­val­le omak­si eikä esi­mer­kik­si sukuso­lu­ja lah­joit­ta­neel­la hen­ki­löl­lä ole mitään sel­lai­sia eri­tyi­so­mi­nai­suuk­sia, joi­den puo­les­ta hän voi­si kor­va­ta las­ta odot­ta­neen van­hem­man. Koh­tu­vau­van kas­vua seu­ran­nut ja vau­vas­ta huo­leh­ti­va van­hem­pi on väis­tä­mät­tä­kin ainut­laa­tui­ses­sa ase­mas­sa suh­tees­sa lap­seen - lap­sen kan­nal­ta se kai­kis­ta tär­kein henkilö.

Van­hem­muus lah­ja­so­lu­hoi­don jäl­keen vaa­tii toki kär­si­väl­li­syyt­tä odot­taa las­ta koh­taan usein pik­ku­hil­jaa kehit­ty­vää rak­kaut­ta sekä kykyä sie­tää surua, kun tie van­hem­muu­teen ei ehkä ollut­kaan help­po eikä hoi­to­jär­jes­te­lyn myö­tä lap­ses­ta heti voi löy­tää omia piir­tei­tään. Pidem­män pääl­le rak­kaus omaan lap­seen kui­ten­kin syr­jäyt­tää lah­ja­so­lu­taus­taan liit­ty­vät han­ka­lat­kin tun­teet ja van­hem­muu­des­ta muo­dos­tuu enem­män täy­sin saman­lais­ta kuin eri­lais­ta ver­rat­tu­na mui­hin per­hei­siin. Mones­ti jo vähän koke­neem­mat lah­ja­so­lu­ja käyt­tä­neet van­hem­mat miet­ti­vät­kin, ettei­vät he voi miten­kään kuvi­tel­la, miten las­ta voi­si rakas­taa vie­lä enem­män. Tämä lie­nee riit­tä­vä osoi­tus hei­dän tyy­ty­väi­syy­des­tään suh­tees­sa lap­seen. Lah­ja­so­lu­lap­set ovat täy­sin van­hem­pien­sa omia.

Lah­ja­so­lu­hoi­toa har­kit­se­vil­le tar­jo­taan psy­ko­lo­gi­nen neu­von­ta, mis­sä kiin­ty­mys­suh­de­ky­sy­myk­siä­kin käsi­tel­lään tar­kem­min ammat­ti­lai­sen kans­sa ennen hoitopäätöstä.

Jut­tu on jul­kais­tu aiem­min Sim­puk­ka-leh­des­sä 03/2019. Jutun kir­joit­ti lap­set­to­muu­teen eri­kois­tu­nut psy­ko­lo­gi Mir­ka Paavilainen.