Lahjaksi saatu lapsi

Lap­se­ni kas­vaes­sa on suru sii­tä, ettei­vät mei­tä yhdis­tä gee­nit, myös kas­va­nut. En osan­nut odot­taa sitä. Ras­kausai­ka­na mie­tin asi­aa pal­jon­kin, mut­ta vau­va- ja pik­ku­lap­siai­ka­na asia jäi pit­käl­ti unoh­duk­siin. Lap­si oli iha­na ja oman­lai­sen­sa, sel­lai­nen kuin pie­net lap­set tapaa­vat olla. Mut­ta nyt – hän alkaa kas­vaa niin ulkoi­ses­ti, per­soo­nal­li­suu­del­taan kuin kiin­nos­tuk­sen­koh­teil­taan­kin omak­si itsek­seen, ja voin näh­dä pal­jon sekä isäl­tä että tutul­ta lah­joit­ta­jal­ta peräi­sin ole­via piir­tei­tä. Entä minul­ta? Ei niin­kään. Meis­sä on enem­män ero­ja kuin yhtä­läi­syyk­siä, ja se välil­lä satut­taa.

Kipe­ää on myös teh­nyt lap­sen ja lah­joit­ta­jan suh­teen puu­te, vaik­ka jos­kus ajat­te­lin että se oli­si myös hel­po­tus – että jos emme oli­si kovin pal­jon teke­mi­sis­sä, ei tar­vit­si­si kipuil­la oman mene­tyk­sen­sä ja per­heen rajo­jen suh­teen. Pois­sa sil­mis­tä, pois­sa mie­les­tä. Mut­ta kos­ka lah­joit­ta­ja ei näy­tä tun­te­van mitään mie­len­kiin­toa lap­seen, joka kui­ten­kin kas­vaa ja kehit­tyy hänen peri­mäs­tään, huo­maan­kin kai­paa­va­ni sitä. Ja mil­tä lap­ses­ta mah­taa tule­vai­suu­des­sa tun­tua, kun hän kuu­lee ja taju­aa, että lah­joit­ta­ja asuu lähel­lä, kuu­luu ystä­vä­pii­riin, mut­ta ei ole kiin­nos­tu­nut?

Olen jo pit­kään käy­nyt läpi iso­van­hem­pie­ni jää­mis­töä, sekä äidin että isän puo­lel­ta. Miet­ti­nyt suku­pol­vien ket­jua ja pote­nut surua sii­tä­kin, että minun, mei­dän geneet­ti­nen suku­lin­jam­me päät­tyy tähän. Van­hem­mil­la­ni on kak­si las­ta, minä ja vel­je­ni. Vel­je­ni halu­aa elää lap­se­ton­ta elä­mää, ja minun ainut lap­se­ni on geneet­ti­sil­tä juu­ril­taan kotoi­sin aivan muu­al­ta. Vaik­ka psy­ko­lo­gi­na ja psy­ko­te­ra­peut­ti­na ajat­te­len, että ympä­ris­töl­lä ja sosi­aa­li­sil­la suh­teil­la on meil­le val­ta­va mer­ki­tys, ajat­te­len myös, että bio­lo­gian mer­ki­tys on lähes yhtä suu­ri. Sik­si ket­jun kat­kea­mi­nen tun­tuu pahal­ta.

Ehkä lap­set­to­muus ja sen herät­tä­mä suru onkin pidem­pi, jopa elä­män­mit­tai­nen pro­ses­si, eikä vain akuut­ti krii­si, joka hel­lit­tää kun lap­sen vih­doin saa – tai päät­tää elää elä­mään­sä ilman lap­sia. Vai­hei­ta vain on monen­lai­sia. Välil­lä suru pysyy pin­nan alla ja välil­lä pul­pah­taa taas esiin, aal­toi­lee. Nyt on taas surun aika, mut­ta kevyem­piä vai­hei­ta tulee – ja lap­sen kans­sa elä­mi­nen on sil­ti ilo joka päi­vä.

 

Hel­mi Nau­ha­nen on psy­ko­lo­gi ja psy­ko­te­ra­peut­ti, sekä yhdek­sän­vuo­ti­aan lah­ja­mu­na­so­luil­la alkun­sa saa­neen lap­sen vuo­ro­viik­ko­äi­ti.