Lasten tehtailua

Jol­lain tapaa vas­tuu pai­naa enem­män sil­loin, kun on niin pal­jon jou­tu­nut miet­ti­mään ja pun­ta­roi­maan halu­aan ja motii­ve­jaan saa­da lap­si. Vahin­ko­ras­kaus oli­si ehkä sii­nä mie­les­sä ollut keveäm­pi vaih­toeh­to, että sil­loin kaik­ki osa­puo­let vain pyr­ki­si­vät sel­viy­ty­mään vas­taan tul­leis­ta olo­suh­teis­ta par­haal­la mah­dol­li­sel­la taval­la - mut­ta eivät itse var­ta vas­ten oli­si saa­neet olo­suh­tei­ta aikaan. Toi­saal­ta nime­no­maan me olem­me olleet val­mii­ta uhraa­maan pal­jon saa­dak­sem­me lap­sen, joten olem­me myös erit­täin moti­voi­tu­nei­ta pitä­mään lap­ses­ta huol­ta, mikä taas ei aina vähem­män poh­di­tus­sa tilan­tees­sa vali­tet­ta­vas­ti toteudu.

Lah­ja­so­lu­hoi­dot tun­tu­vat mel­koi­sel­ta las­ten teh­tai­lul­ta. Jol­lain tapaa omil­la soluil­la teh­tä­vät hoi­dot eivät samas­sa mit­ta­kaa­vas­sa ole las­ten teke­mis­tä. Niis­sä pikem­min­kin vain aute­taan jota­kin sel­lais­ta pro­ses­sia, joka oli­si mah­dol­li­nen ihan luon­non kei­noin­kin. Sen sijaan lah­ja­so­lu­hoi­dois­sa teh­dään jotain sel­lais­ta, mikä ei mil­lään muo­toa oli­si muu­ten mah­dol­lis­ta. Jos oli­sin uskon­nol­li­nen, voi­sin sanoa että lei­ki­tään juma­laa. Hoi­to­jen myö­tä alkun­sa saa­nut lap­si on todel­la teke­mäl­lä teh­ty, jotain van­hem­pien tar­vet­ta var­ten. Sil­loin pitäi­si olla täy­sin val­mis myös kan­ta­maan mah­dol­li­set ras­kaat­kin seuraukset.

Nyt kun van­hem­muut­ta on taka­na kak­si vuot­ta, olen lap­ses­tam­me todel­la onnel­li­nen. Hyvin iloi­nen sii­tä, että pää­tim­me yrit­tää. Mut­ta ajat­te­li­sin­ko samoin, jos lap­sem­me oli­si syn­ty­nyt vai­keas­ti sai­raa­na? Koki­sin­ko, että me olem­me aiheut­ta­neet sen? Teke­mäl­lä teh­neet maa­il­maan ihmi­sen, jon­ka elä­mä on kärsimystä?

En vie­lä­kään tie­dä, oli­ko meil­lä oikeus teh­dä näin. Var­ta vas­ten hank­kia lap­si tähän maa­il­maan. Lap­si, joka jou­tuu tule­vai­suu­des­sa miet­ti­mään monen­lai­sia omaan iden­ti­teet­tin­sä ja juu­riin­sa liit­ty­viä kysy­myk­siä. Vähin­tä mitä voim­me teh­dä, on olla hänen apu­naan niis­sä mie­tin­nöis­sä - ja ker­toa hänel­le usein, kuin­ka rakas hän on.