Olen(han?) äiti

Tois­tu­vas­ti toteu­tu­mat­ta jää­vä toi­ve lap­sen saa­mi­ses­ta voi suis­taa epä­toi­voon. Siel­tä on vuo­sien pro­ses­sin jäl­keen kovin vai­kea nous­ta, vaik­ka toi­ve lopul­ta toteu­tui­si­kin. Lap­set­to­man iden­ti­teet­ti ja tun­ne epä­on­nis­tu­mi­ses­ta ovat ehti­neet muo­tou­tua niin vah­voik­si, että nii­den muut­ta­mi­nen on hidas­ta puu­haa. Tut­ki­mus­ten mukaan lap­set­to­muus­hoi­to­jen seu­rauk­se­na van­hem­mik­si tul­leil­la on usein voi­ma­kas koke­mus sii­tä, ettei hei­tä ole tar­koi­tet­tu van­hem­mik­si. Voi­sin kuvi­tel­la, että tun­ne oman van­hem­man roo­lin heik­kou­des­ta pitää paik­kan­sa eri­tyi­ses­ti lah­ja­so­lu­hoi­doil­la alkun­sa saa­nei­den las­ten van­hem­pien koh­dal­la – var­maan myös adop­tio­van­hem­muu­des­sa. Täl­löin edes gene­tiik­ka ei ”todis­ta” sitä, että minä olen, voin, SAAN olla van­hem­pi, vaan sitä on kovin help­po epäil­lä.  Lap­si tun­tuu vie­raal­ta ja oma suh­de tähän voi het­kit­täin olla var­sin hei­koil­la jäil­lä. Lap­set­to­muus­hoi­to­jen avul­la ras­kaak­si tul­lei­den nais­ten on mui­ta vai­keam­pi muo­dos­taa mie­li­ku­via syn­ty­väs­tä lap­ses­taan, ker­to­vat tut­ki­muk­set. Epä­us­ko, epä­var­muus, epä­toi­vo (?) teke­vät mie­len tyh­jäk­si. Sen­si­tii­vi­syys kui­ten­kin kas­vaa las­ten tul­les­sa taa­pe­roi­kään. Ehkä ver­baa­li­suus aut­taa? Lap­seen voi jo muo­dos­taa muun­kin suh­teen kuin omiin mie­li­ku­viin perus­tu­van sel­lai­sen. Kun­nes tulee het­ki, jol­loin lap­si sanoo: ”mut ethän sä oo oikeas­ti mun äiti!”. Toi­von, että sei­soi­sin sil­loin jo var­sin van­kal­la poh­jal­la äitiy­te­ni kanssa.