Piikitystä torin laidalla

Hoi­to­pro­ses­sim­me aika­na ei väl­tyt­ty dra­maat­ti­sil­ta­kaan het­kil­tä. Kuten sil­loin, kun ystä­vä­ni oli tar­koi­tus tar­koin mää­ri­tel­ty­nä kel­lon­ai­ka­na lau­an­tai-ilta­na pis­tää itseen­sä lää­ke­piik­ki muna­so­lu­jen irrot­ta­mi­sek­si, mut­ta hän huo­ma­si, ettei lää­ket­tä ollut­kaan säi­ly­tet­ty jää­kaa­pis­sa, kuten piti. Hätäi­nen soit­to nais­ten­tau­tien polil­le, jos­ta saim­me uuden resep­tin. Hur­jas­tel­len apteek­kiin ja pii­ki­tys­tä autos­sa torin lai­dal­la. Onnek­si polii­si ei tul­lut kyse­le­mään, mitä ainei­ta autos­sa mah­de­taan naut­tia… Vai­kein­ta lah­ja­so­lu­hoi­to­pro­ses­sis­sa oli­kin seu­ra­ta vie­res­tä, kun lah­joit­ta­ja jou­tui käy­mään läpi kivu­liai­ta ja han­ka­lia toi­men­pi­tei­tä mei­dän vuok­sem­me. Onnek­si lop­pu­tu­los oli kir­jai­mel­li­ses­ti positiivinen.

Vaik­ka hoi­to toteu­tet­tiin jul­ki­sel­la puo­lel­la, kävim­me käyn­nil­lä myös yksi­tyi­sel­lä kli­ni­kal­la. Siel­lä mei­tä häm­men­si lää­kä­rin erit­täin kiel­tei­nen kan­ta tut­tuun lah­joit­ta­jaan. Hän kehot­ti mei­tä vaka­vas­ti miet­ti­mään, oli­si­ko lah­joit­ta­ja jat­kos­sa aina kol­mas pyö­rä pari­suh­tees­sam­me, ja mil­lai­sia ongel­mia tämä kuvio saat­tai­si tuo­da tul­les­saan. Lää­kä­rin epäi­lyk­sis­tä huo­li­mat­ta emme ole pää­tös­täm­me het­keä­kään katu­neet. Päin­vas­toin, olem­me aina koke­neet rik­kau­te­na, että lah­joit­ta­ja on tut­tu, joka voi tar­vit­taes­sa tule­vai­suu­des­sa vas­ta­ta mei­dän tai lap­sen miel­tä vai­vaa­viin kysy­myk­siin itses­tään ja omas­ta taus­tas­taan. Ken­ties lah­joit­ta­ja voi jopa olla lap­sen elä­mäs­sä muka­na yhte­nä lähei­se­nä aikui­se­na mei­dän van­hem­pien sekä mui­den suku­lais­ten ja ystä­vien lisäk­si. Välil­lä mie­tin, mikä piir­re lap­ses­sa­ni on peräi­sin ystä­väl­tä­ni, mikä mie­hel­tä­ni – ja onko mikään minul­ta. Mitä jos lap­ses­ta­ni kas­vaa minul­le jol­lain tapaa ihan vie­ras? Voim­me­ko tun­tea saman­lais­ta yhteen­kuu­lu­vuut­ta kuin geneet­ti­set van­hem­mat geneet­ti­si­ne lap­si­neen? Huu­taa­ko tyt­tä­re­ni minul­le jos­kus suu­tus­päis­sään, etten ole hänen oikea äitin­sä? Tör­mään­kö lap­sen kas­vaes­sa päi­vit­täin sii­hen, että lap­se­ni näyt­tää ystä­väl­tä­ni eikä minul­ta? Toi­saal­ta nämä eivät tai­da olla olen­nai­sia kysy­myk­siä, vaan tär­keäm­pää on se, miten minä ja hän tähän kaik­keen suh­tau­dum­me. Ehkä voin jona­kin päi­vä­nä ker­toa hänel­le tari­nan talos­ta, jota aika­naan ryh­dyim­me rakentamaan…