Piikitystä torin laidalla
Sukututkija Kimberly Powell on kirjoittanut hauskan vertauksen lahjasoluhoitojen myötä syntyvästä lapsesta rakenteilla olevana talona. Hän kuvaa, kuinka lahjoittajan geenit ovat eräänlainen rakennuspiirustus, jonka mukaan taloa aletaan rakentaa. Talon pystyttämisen ja rakennusaineiden toimituksen sen sijaan hoitaa raskaana oleva nainen. Joten vaikka lapsen korvalehden muoto kenties tulee lahjoittajan isoisältä, itse korvalehti on synnyttäneen äidin lihaa ja verta. Näin ollen häntä voidaan hyvillä mielin kutsua biologiseksi äidiksi – ja lasta hänen biologiseksi lapsekseen. Kaikki ei olekaan geeneistä kiinni!
Oman perimän siirtäminen eteenpäin ei ole minusta koskaan tuntunut kovin tärkeältä. En toki tiedä mitä menetän, mutta ainakin ilman kokemusta muusta, päätös lahjasoluhoitoihin ryhtymisestä oli varsin helppo tehdä. Päädyimme lahjasoluhoitoihin kolmen omilla soluilla toteutetun koeputkihedelmöityskierroksen jälkeen. Tai oikeastaan meille tarjottiin mahdollisuutta lahjamunasoluhoitoon, jota emme kuitenkaan oman lahjoittajan puuttuessa voineet aloittaa. Mutta huolten jakaminen kannattaa: puhuessani asiasta ystävieni kanssa peräti kolme tarjoutui lahjoittajaksi. Näin ollen saimme ”sisarlahjoittajan” kuten munasolujaan sisarelleen tai ystävälleen lahjoittavia klinikoilla kutsutaan (Mahtavatkohan siittiöitään veljelleen tai ystävälleen lahjoittavat miehet olla veljeslahjoittajia?). Mielenkiintoista, että munasoluja lahjoittavan ja niitä vastaanottavan naisen suhteita on ryhdytty määrittelemään sukulaisuutta kuvaavalla sisar-termillä, vaikka tietynlainen geneettinen sukulaisuushan siinä tietysti heidänkin välilleen syntyy, seuraavasta sukupolvesta puhumattakaan.
Hoitoprosessimme aikana ei vältytty dramaattisiltakaan hetkiltä. Kuten silloin, kun ystäväni oli tarkoitus tarkoin määriteltynä kellonaikana lauantai-iltana pistää itseensä lääkepiikki munasolujen irrottamiseksi, mutta hän huomasi, ettei lääkettä ollutkaan säilytetty jääkaapissa, kuten piti. Hätäinen soitto naistentautien polille, josta saimme uuden reseptin. Hurjastellen apteekkiin ja piikitystä autossa torin laidalla. Onneksi poliisi ei tullut kyselemään, mitä aineita autossa mahdetaan nauttia… Vaikeinta lahjasoluhoitoprosessissa olikin seurata vierestä, kun lahjoittaja joutui käymään läpi kivuliaita ja hankalia toimenpiteitä meidän vuoksemme. Onneksi lopputulos oli kirjaimellisesti positiivinen.
Vaikka hoito toteutettiin julkisella puolella, kävimme käynnillä myös yksityisellä klinikalla. Siellä meitä hämmensi lääkärin erittäin kielteinen kanta tuttuun lahjoittajaan. Hän kehotti meitä vakavasti miettimään, olisiko lahjoittaja jatkossa aina kolmas pyörä parisuhteessamme, ja millaisia ongelmia tämä kuvio saattaisi tuoda tullessaan. Lääkärin epäilyksistä huolimatta emme ole päätöstämme hetkeäkään katuneet. Päinvastoin, olemme aina kokeneet rikkautena, että lahjoittaja on tuttu, joka voi tarvittaessa tulevaisuudessa vastata meidän tai lapsen mieltä vaivaaviin kysymyksiin itsestään ja omasta taustastaan. Kenties lahjoittaja voi jopa olla lapsen elämässä mukana yhtenä läheisenä aikuisena meidän vanhempien sekä muiden sukulaisten ja ystävien lisäksi. Välillä mietin, mikä piirre lapsessani on peräisin ystävältäni, mikä mieheltäni – ja onko mikään minulta. Mitä jos lapsestani kasvaa minulle jollain tapaa ihan vieras? Voimmeko tuntea samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin geneettiset vanhemmat geneettisine lapsineen? Huutaako tyttäreni minulle joskus suutuspäissään, etten ole hänen oikea äitinsä? Törmäänkö lapsen kasvaessa päivittäin siihen, että lapseni näyttää ystävältäni eikä minulta? Toisaalta nämä eivät taida olla olennaisia kysymyksiä, vaan tärkeämpää on se, miten minä ja hän tähän kaikkeen suhtaudumme. Ehkä voin jonakin päivänä kertoa hänelle tarinan talosta, jota aikanaan ryhdyimme rakentamaan…
Lahjaksi saatu lapsi -kolumnisarjaa on julkaistu Simpukka-lehden numeroissa 4/2011 – 4/2018. Kolumnisarjan kirjoittaja on Helmi Nauhanen, joka on ammatiltaan psykologi ja lahjamunasoluhoidolla alkunsa saaneen, maaliskuussa 2011 syntyneen tytön äiti. Ensimmäisen kirjoituksen ilmestyessä hän oli 31-vuotias. Tämä Helmi Nauhasen kirjoittama kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Simpukka-lehdessä 1/2012.
Helminauha-hanke kerää niin vanhempien kuin lastenkin tarinoita Helminauha-hankkeen nettisivuille. Toiveenamme on, että tulevaisuudessa Helminauha-hankkeen sivuilta löytyy niin vanhempien tarinoita lahjasoluilla perheellistymisestä kuin myös lasten ajatuksia ja lasten sanoin kerrottuja tarinoita. Tarinat voivat olla lyhyitä ja ytimekkäitä tai niin pitkiä, kuin niiden kertominen vaatii. Tarinat julkaistaan nimimerkillä tai kirjoittajan toivomalla nimellä. Tarinan julkaisumuoto käydään vielä yhdessä kirjoittajan kanssa läpi ja tämän vuoksi toivomme tarinoita sähköpostitse piia@simpukka.info tai jenni@simpukka.info