Identiteettiä etsimässä
Julkaistu 7.5.2020, Simpukka-viikolla, Helmin päivänä
Kuka olen, jos en tule äidiksi? Entäs nyt, kun olen äiti, olenko myös jotain muuta kuin äiti? Miksi koen yhä kipua lapsettomuudesta vaikka minulla on lapsi? Oman itsen etsiminen ja muovautuminen on itsellä liittynyt paljolti lapsitoiveeseen. Yläasteella ja lukiossa kaverit miettivät innostuneina, mitä heistä tulee isoina - lakimiehiä, sairaanhoitajia, kokkeja. Minulla oli päässäni vain yksi visio - äitiys, perhe, lapset. Olen itse ainut lapsi ja kaipasin pienenä sisaruksia. Heidän virkaansa toimittivat hoitolapset äitini ollessa perhepäivähoitajana. Kesälomat mökillä olivat välillä yksinäisiä ja tylsiä, kun ei ollut leikkiseuraa. Ajattelin aina, että itse haluan sitten useamman lapsen, jotta heillä olisi seuraa ja tukea toisistaan.
Reilu kolmikymppisenä päädyin vihdoin naimisiin ja melko pian päätimme myös antaa pienokaiselle mahdollisuuden tulla. Melko pian hakeuduimme myös tutkimuksiin, kun kahta viivaa ei alkanut näkymään. Ajatus erinäisistä tutkimuksista, hoidoista, niiden epävarmuudesta ja kivuliaisuudesta sai minut kuitenkin perääntymään, samalla puhkesi masennusoireet ja homma jäi tauolle muutamaksi vuodeksi. Suuri osa ystävistä oli jo perustanut perheen ja saaneet lapsia aikoja sitten. Itse olin ollut näennäisen innokkaana ja iloitsevana mukana jos jonkinmoisissa baby showereissa, häissä, ristiäisissä ja pippaloissa. Alussa osasin iloita ihan aidosti ja oikeasti. Mutta pikkuhiljaa ilo hiipui katkeruuden ja surun alle.
Ystävyys koetuksella
Mieleen on jäänyt erityisesti yksi kesäinen ilta, jossa oltiin tyttöjen kesken baarissa. Olin odottanut tätä iltaa paljon, sillä kaverien ruuhkavuosien myötä treffit ilman mussukoita oli aika lailla harvinaisuus. Itselle se oli vain tavallinen ilta muiden joukossa, lapsettomana ja ilman perhevelvollisuuksia. Mutta vaikka muut nuoret naiset olivat päässeet lapsikahleistaan ansaitulle vapaalle, jutut pyörivät pelkästään hellanterttustensa ympärillä. Tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi ja surkeaksi. Kotona tunteet purkautuivat ja viikonloppu meni itkeä tihrustaessa. Miksi nuo kaikki naiset olivat saaneet lapsia, vaikka se oli MINUN suurin haaveeni eikä heidän. Onko pakko tulla tänne baariin hehkuttamaan, miten IHANAA on saada vapaata ja päästä pois kotoa lasten luota. Se kun oli ainoa asia, mitä elämältä toivoin.
Ajan myötä välit näihin entisiin parhaisiin ystäviin katkesivat täysin, sillä lapsettomuuden kipua oli heidän kanssaan mahdotonta käsitellä. Tämä siitäkin huolimatta, että ainakin yksi heistä joutui itsekin turvautumaan hoitoihin lapsia saadakseen. Näiden ihmissuhteiden päättyminen ei luonnollisesti ollut helppoa, olimmehan viettäneet nuoruusvuodet tiiviisti yhdessä. En ole kuitenkaan katunut päätöstäni koskaan, vaikka se on aiheuttanut monia epämiellyttäviä ja ahdistaviakin tilanteita. Onnekseni olen saanut tilalle upeita uusia tuttavuuksia, kavereita, läheisiä ja ystäviä, joiden kanssa olemme vastavuoroisesti ja tasapuolisesti auttaneet toisiamme eteenpäin tahattoman lapsettomuuden sekä ylipäätään elämän mustissa aukoissa. Hakeuduin myös tietoisesti opiskelemaan ja harjoittamaan positiivista elämänkatsomusta, hetkessä elämistä ja kaikkea, mistä tulee itselle hyvä ja voimaantunut mieli sekä olo.
Plussatuulia
Lapsettomien lauantai, vuosi 2015. Osallistuimme puolisoni kanssa Simpukan tapahtumaan, mikä järjestettiin yhteistyössä erään lapsettomuusklinikan kanssa. Puheenvuorot, faktatiedot sekä lääkäreiden lempeä, mutta asiantunteva persoona tekivät meihin vaikutuksen ja päätimme jatkaa hoitoja. Yhtä pankkilainaa ja vuotta myöhemmin olimme kokeilleet tuloksetta yhteensä kymmentä hoitoa ovulaation induktiosta ICSI:n. Vointi ja reagointi hormoneihin oli koko ajan suhteellisen hyvä ja mieli suurimmaksi osaksi valoisan puolella. Aloin tehdä tiliä itseni kanssa lapsettomaksi jäämisestä. Iloa toi innostuminen uusista opinnoista pitkän työputken jälkeen. Päätimme kuitenkin hakeutua vielä lahjasolujonoon, jotta kokisimme kokeilleemme kaikkia keinoja perheenlisäyksen saamiseksi. Luovuttaja löytyi parin kuukauden sisällä, saimme saaliiksi kaksi blastokystiä. Ensimmäisen koulupäivän aamuna menin jännittyneenä klinikalle raskaustestiverikokeeseen. Pyysin ilmoittamaan testin vastauksen tekstiviestillä, jotta voisin lukea sen opintopäivän päätyttyä. Plussa. Soitin miehelle, äidille ja parhaille kavereille. En uskonut koko juttua, en uskaltanut. Vielä voisi tapahtua mitä vaan. Raskaudesta oli vaikea iloita, mutta vielä vaikeampaa kertoa kohtalotovereille onnistumisestamme. Enhän halunnut aiheuttaa pahaa mieltä rakkaille ystäville. Oli myös vaikea luopua lapsettoman identiteetistä. Tunsin jääväni tyhjän päälle. En ole enää lapseton, mutta en myöskään “tavallinen” äiti. Kuka ja mikä siis olen?
Ikuinen seuralaiseni
Nyt lapseni on reilu kaksivuotias. Toinen alkio siirrettiin taannoin, mutta se päättyi varhaiseen keskenmenoon. Meidän lapsilukumme on nyt täynnä ja hoitotaival ohi. Olen siitä huojentunut. Miten paljon energiaa nyt onkaan kaikkeen muuhun! Siitä huolimatta oma reagointi toisten raskausuutisiin on aina yhtä yllättävä ja vaihteleva. Sitä on välillä vaikea ymmärtää. Kun kerran koen meidän perheemme olevan täysi, miksi toisten uutiset silti sattuvat välillä niin kovasti? En ole niinkään katkera muiden lapsiluvusta, vaan siitä ajatuksesta että toisille raskautuminen ja lasten saaminen on niin helppoa ja jopa “vahinkoja” sattuu. Olen päätynyt siihen, ettei suru ja katkeruus koskaan päästä minua täysin otteestaan. Mutta ne eivät hallitse minua ja pärjään näidenkin tunteiden kanssa hyvin. Oman itsen etsiminen jatkuu edelleen ja tulee jatkumaan koko elämän ajan. Koska me emme ole koskaan valmiita.
Tunteita laidasta laitaan - ja laidan ylikin
Pikkutyttönä kirjoitin äidilleni suutuspäissäni kirjeen, missä kutsuin häntä kaikenlaisilla keksimilläni mahdollisimman pahoilla nimillä. Taustalla oli riita huoneeni siivoamisesta. Äiti on lehmänläjä, epäkelpo äidiksi, koiranoksennus. Äitiyteen liittyy laaja skaala tunteita. Varsinkin ne negatiiviset tunteet yhdistettynä tahattoman lapsettomuuden jälkiin ovat välillä haastava yhtälö. Ihmisyyteen kuuluu kuitenkin kaikki tunteet. Ne ikävimmätkin. Nyt ymmärrän myös ystävieni juttuja siellä kesäisen baarin terassilla. Niin sitä vaan kaipaa ja tarvitsee välillä vapaata myös siitä kaikista rakkaimmasta, aikaa olla vain minä.
Jotkut kuvailevat tahatonta lapsettomuutta, hoitoja ja epävarmuutta osuvasti termillä vuoristorata. Toivoa sopii, että samassa vaunussa – tai edes junassa - on hyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Osaavat sanoittakin näyttää tukensa ja ymmärryksensä. Simpukan vertaistuki sekä asioista avoimesti puhuminen on ollut itselle se turvavyö, joka on estänyt tippumisen vaunun kyydistä. Vilpitön kiitos kaikille matkalleni osuneille ihanille Simpukkalaisille tuesta, ymmärryksestä ja lämpimistä sanoista. Hyvää Simpukka-viikkoa sekä lapsettomien lauantaita.
Johanna
Kirjoittaja on elämää monelta kantilta katsova pienen lahjasolutaustaisen lapsen äiti.
Tämä Simpukka-viikon blogikirjoitus on julkaistu 7.5.2020 Helmin päivänä.