Uusia ja muuttuvia yhteisöjä

Per­he ja suku­lai­set ovat usein tii­viis­ti muka­na uuden per­heen­jä­se­nen odo­tuk­ses­sa. Monet lah­ja­so­lu­per­heet eivät kui­ten­kaan ker­ro lap­sen­sa taus­tas­ta esi­mer­kik­si omil­le van­hem­mil­leen. Omal­la koh­dal­la­ni oli­sin koke­nut sen mah­dot­to­ma­na – olim­me käy­neet lap­set­to­muus­hoi­dois­sa vuo­sia, enkä oli­si jak­sa­nut (tai halun­nut) sala­ta asi­aa. Tie­tys­ti oli­sim­me voi­neet vain antaa kaik­kien ymmär­tää, että omil­la soluil­la teh­dyt hoi­dot teho­si­vat vii­mein – mut­ta mel­koi­nen salai­suu­den taak­ka oli­si jää­nyt sekä mei­dän että lap­sen kan­net­ta­vak­si. Tosin kaik­kien koh­dal­la per­he ja suku­lai­set eivät vält­tä­mät­tä ymmär­rä tai hyväk­sy lah­ja­so­lu­hoi­to­ja, jol­loin voi tun­tua par­haal­ta vaih­toeh­dol­ta vai­e­ta. Valin­ta on jokai­sen oma, ja uusi per­heen­jä­sen tuo toki pal­jon iloa joka tapauksessa.

Lah­ja­so­lu­lap­sen ja -per­heen eri­tyi­se­nä ver­kos­to­na voi­vat olla lah­joit­ta­ja per­hei­neen, mikä­li lah­joit­ta­ja on ollut tut­tu. Täl­löin lap­sen elä­mäs­sä voi­vat olla muka­na myös mah­dol­li­set geneet­ti­set sisar­puo­let, joi­ta mei­dän lap­sel­lam­me on kak­si. Hei­dän kans­saan asias­ta ei juu­ri ole vie­lä kes­kus­tel­tu – las­ten iäs­tä joh­tuen asian käsit­te­ly on tois­tai­sek­si tasol­la ”ai jaa, voin­ko pela­ta pleik­ka­ril­la?”. Näh­tä­väk­si jää, muo­dos­taa­ko tyt­tä­rem­me tule­vai­suu­des­sa näi­den bio­si­sa­rus­ten­sa kans­sa jon­kin­lai­sen laa­jen­ne­tun suku­lai­suus­suh­teen var­sin­kin, kun toden­nä­köi­ses­ti hän jää ilman samas­sa per­hees­sä kas­va­nei­ta sisaruksia.

Maa­il­mal­la lah­ja­so­lu­per­heet ovat var­sin laa­jas­ti orga­ni­soi­tu­neet ja muo­dos­ta­neet omia yhtei­sö­jään. Suo­mes­sa toi­min­ta on vie­lä lap­sen­ken­gis­sä – kir­jai­mel­li­ses­ti – mut­ta aluil­laan kui­ten­kin. Hel­mi­nau­ha­ver­kos­to on hie­no mah­dol­li­suus pääs­tä osal­li­sek­si saman koke­nei­den yhtei­söön, joka tosin nyt vie­lä kos­kee lähin­nä mei­tä van­hem­pia, mut­ta vähi­tel­len toi­vot­ta­vas­ti lap­sia­kin. Suo­ma­lai­set eivät tosin ehkä ole kovin innok­kai­ta läh­te­mään tämän­kal­tai­seen ver­tais­toi­min­taan mukaan; per­heen asiat halu­taan pitää per­heen asioi­na. Kun­nioi­tet­ta­vaa toki sekin, mut­ta ehkä meil­lä oli­si jotain opit­ta­vaa esi­mer­kik­si brit­ti­lai­ses­tä Donor Concep­tion Networ­kis­ta, jon­ka edel­li­seen tapaa­mi­seen kokoon­tui 70 eri-ikäis­tä lah­ja­so­lu­las­ta van­hem­pi­neen. Ras­kaas­ta salai­suu­des­ta voi­kin tul­la yhdis­tä­vä voimavara. 

Yhtei­söt mer­kit­se­vät minul­le täl­lä het­kel­lä pit­käl­ti rajan­ve­toa puhu­mi­sen ja puhu­mat­to­muu­den, avoi­muu­den ja sul­keu­tu­mi­sen välil­lä. Ras­kau­den ja lap­sen ensim­mäi­sen vuo­den aika­na olen usein tör­män­nyt tilan­tei­siin, jois­sa olen jou­tu­nut miet­ti­mään, kuin­ka pal­jon elä­mäs­täm­me ja lap­ses­tam­me ker­ron muil­le. Yhtei­söil­lä on toki pal­jon muu­ta­kin mer­ki­tys­tä: niil­tä saa pal­jon tukea, niin per­heel­tä, ystä­vil­tä, työyh­tei­sös­tä kuin har­ras­tus­ten­kin kaut­ta. Ystä­vät ovat minul­le olleet sel­keim­min ryh­mä, joi­den koh­dal­la ei ole tar­vin­nut miet­tiä, mitä ker­too: olen voi­nut puhua vapaas­ti kai­kes­ta. Monil­le inter­ne­tin ver­tais­tu­ki­ryh­mät toi­mi­vat samal­la taval­la varauk­set­to­man tuen anta­ji­na. Hel­pos­ti aja­tel­laan, että lap­set­to­mal­ta puut­tuu jotain. Oman koke­muk­se­ni mukaan tilan­ne on kui­ten­kin päin­vas­tai­nen: olen pääs­syt osal­li­sek­si yhtei­söis­tä, joi­hin minul­la ei ilman lap­set­to­muut­ta ja lah­jak­si saa­tua las­ta oli­si mitään asi­aa. Toi­voa sopii, että myös lap­se­ni koki­si saman – että hän on saa­nut jotain enemmän.