Itsellinen äitiys menetysten jälkeen: Kun sydän tulee perässä 

7.3.2022

Teks­ti Pau­la Oja­nen. Teks­ti on jul­kais­tu aiem­min kolum­ni­na Sim­puk­ka-leh­des­sä 2/2021.

Vuo­sien jat­ku­vien mene­tys­ten ja kai­puun jäl­keen oli lähes mah­do­ton­ta ava­ta sisään valo ja uskoa, että minus­ta tuli­si äiti, vih­doin­kin. Lap­set­to­muut­ta on ver­rat­tu lähei­sen kuo­le­man kal­tai­seen krii­siin ihmi­sen elä­mäs­sä. Oli­si koh­tuu­ton­ta odot­taa, että sen jät­tä­mä trau­ma vain katoai­si jäl­keä jättämättä.

Otuk­sen kat­sees­sa on uupu­nut suru, tus­ka kuin pai­na­va täk­ki. Sen pääl­tä on pudon­nut jokai­nen suo­jaa­va val­he, toi­von har­hat. Se kan­taa vas­ta­syn­ty­nyt­tä ihmis­las­ta rin­nal­laan. Vau­va imee käsi hel­läs­ti nän­nin juu­rel­la, hyväil­len sitä, kes­kit­tyen koko ole­mas­sao­lol­laan syömiseen.

Minä kat­son Pat­ricia Picci­ni­nin Big mot­he­ria sen sil­mien rot­koon ja tun­nis­tan kum­mal­li­sen hah­mon kivun. On kuin koh­tai­sin tove­rin sota­tan­te­reel­la tai ystä­vän mene­tyk­sen hädässä. 

Vauvan punaiset tennarit, joissa valkoiset narut

Picci­ni­nin sili­ko­ni­set veis­tok­set hät­käh­dyt­tä­vät inhi­mil­li­syy­del­lään. Niis­sä käsi­tel­lään lihan ja sie­lun yhty­mä­koh­tia. Picci­ni­ni on veis­tä­nyt ihmi­sen kal­tai­ses­ta ihos­ta mer­kil­li­siä olen­to­ja, jois­sa yhdis­tyy elä­män­muo­dot sel­lai­se­na kuin kuvit­te­lem­me ne tun­te­vam­me ennen näke­mät­tö­mik­si, mut­ta sil­ti kovin tutuik­si hahmoiksi. 

Big mot­her on menet­tä­nyt poi­ka­sen­sa ja ehkä tus­kas­saan ryös­tä­nyt ihmis­lap­sen tai sit­ten sen teh­tä­vä on ruok­kia toi­sen äidin vas­ta­syn­ty­nyt­tä. Picci­ni­ni on ikuis­ta­nut veis­tok­sen kas­voil­le sen het­ken, kun ihmis­vau­van lähei­syys ei rii­tä peit­tä­mään totuut­ta: sen oma poi­ka­nen on kuol­lut eikä palaa koskaan.

Raskaus lapsettomuuden varjossa

Minä lyk­kään rat­tai­ta pidem­mäl­le näyt­te­lyyn, mut­ta en pää­se irti emon kat­sees­ta. Tämä on tyt­tä­re­ni ensim­mäi­nen tai­de­näyt­te­ly, hän täyt­tää pian puo­li vuot­ta. On enem­män kuin häm­men­tä­vää tun­tea syvä lap­sen mene­tyk­sen ja lap­set­to­muu­den suru taas nyt, kun niin päi­vä­ni kuin yöni täyt­tää kau­an kai­vat­tu vauva. 

Suru on käy­nyt kyläs­sä aiem­min­kin vau­va-aika­na; sivul­li­suu­den, epä­on­nis­tu­mi­sen, osat­to­muu­den tut­tu tun­ne. Nyt sitä sävyt­tää myös huo­no oma­tun­to. Pel­kään ryös­tä­vä­ni huo­mio­ta lap­sel­ta­ni, tuh­laa­va­ni tur­haan voi­mia­ni van­hoi­hin murheisiin.

Huo­maan myös usein kum­mas­te­le­va­ni, että miten ihmees­sä tämä kaik­ki on tapah­tu­nut. Luu­li­si, että yhdek­sän kuu­kau­den odo­tuk­sen aika­na asia sel­ke­ni­si hitaam­mal­le­kin, mut­ta lap­set­to­muu­den var­jos­sa ras­kaus saat­taa olla hie­man eri­lai­nen koke­mus kuin useille. 

Minä en uskal­ta­nut iloi­ta kas­va­vas­ta lap­ses­ta koh­dus­sa­ni, en pelol­ta­ni pääs­tä­nyt oikeas­taan mitään tun­tei­ta sisään. Työn­sin sor­met kor­vaan ja lal­lal­lal­lat­te­lin koko ras­kau­den pois mielestäni. 

Olenko ansainnut hänet?

Vuo­sien jat­ku­vien mene­tys­ten ja kai­puun jäl­keen oli lähes mah­do­ton­ta ava­ta sisään valo, uskoa, että minus­ta tuli­si äiti, vih­doin­kin. Ja sit­ten maa­il­maan tuli tämä lap­si, joka täyt­ti elä­män jokai­sen, pik­ku­rui­sen­kin kolon. 

Se ei kysy­nyt, että jak­saa­ko se äiti nyt juu­ri olla äiti, vaan yhdes­sä hyp­pä­sim­me suo­raan syvään pää­hän. On kai siis aivan ymmär­ret­tä­vää, että sydän tulee peräs­sä, todel­li­suus vie­lä häi­käi­see pime­ään tot­tu­nut­ta kat­set­ta. No, tai sit­ten en vain kyke­ne pitä­mään sil­miä­ni auki univajeelta.

Usein puhu­taan sii­tä, että lap­set­to­muu­den koke­mus ei katoa lap­sel­lis­tu­mi­sen myö­tä. Joil­la­kin näin, kai­kil­la ei tietystikään. 

Minä tun­nis­tan tuo­rees­sa van­hem­muu­des­sa­ni naker­ta­van epäi­lyk­sen sii­tä, että tai­dan kui­ten­kin olla hui­ja­ri, en ole ansain­nut tätä pien­tä ihmis­tä, ehkä se voi­daan vie­dä minul­ta pois mil­loin vain. 

Ja vie­lä syvem­mäl­lä, ilkeä­nä jomo­tuk­se­na, kytee kau­hea pel­ko: entä jos tämä lap­si ei tule rakas­ta­maan minua? 

Lempeys ja rakkaus

Aja­tuk­set ovat väläh­dyk­sen kal­tai­sia, kuin tum­mia var­jo­ja kyy­rys­sä onnen reu­nal­la. Ne eivät enää taker­ru samal­la taval­la kiin­ni, mut­ta ovat vakaas­ti ole­mas­sa, kuin pie­ni pahan aavis­tus, myk­kä surun väri. 

Lap­set­to­muut­ta on ver­rat­tu lähei­sen kuo­le­man kal­tai­seen krii­siin ihmi­sen elä­mäs­sä. Oli­si­kin koh­tuu­ton­ta odot­taa, että sen jät­tä­mä trau­ma vain katoai­si jäl­keä jät­tä­mät­tä. Enem­män­kin se saat­taa het­kek­si vah­vis­tua, kun todel­li­suus on tait­tu­nut niin nopeas­ti täy­sin vastakkaiseen.

Olen aja­tel­lut, että lap­set­to­muu­den arven kans­sa oppii elä­mään samal­la taval­la kuin sii­tä sel­vi­tään. Sin­nik­kääl­lä, lem­peäl­lä armol­la itse­ään koh­taan, samal­la rak­kau­del­la, johon kää­rin pie­nen tyt­tä­re­ni. Otta­mal­la suu­ri äiti syliin ja hei­jaa­mal­la hänet loh­dul­li­seen uneen.

 

Kir­joit­ta­ja on opet­ta­ja ja sana­tai­tei­li­ja. Pau­la Oja­sen ja Vau­la Heli­nin lap­set­to­muut­ta ja hedel­möi­tys­hoi­to­ja käsit­te­le­vä omae­lä­mä­ker­ral­li­nen tie­to­kir­ja Jatu­lin­tar­ha ilmes­tyi loka­kuus­sa 2021. 

Sim­pu­kan jäse­net saa­vat (30.9.2022 saak­ka) koo­dil­la ”Sim­puk­ka” 30 % alen­nuk­sen kir­jas­ta kus­tan­ta­jan verk­ko­kau­pas­ta: https://kustantamo.sets.fi/kirja/jatulintarha-lisaantymisemme-oudot-polut/

Liity jäseneksi

Ota yhteyttä