Vanhempien tarinoita

Vanhempien tarinoita lasten kanssa puhumisesta

Kuusi­vuo­tias lap­se­ni alkoi eräs ilta nuk­ku­maan men­nes­sä miet­tiä ääneen sitä, mis­tä ja miten vau­van­sie­me­niä eli siit­tiöi­tä saa­daan. Sit­ten hän kysyi, mis­sä äidin munat on ja poh­ti edel­leen, kuin­ka lah­jak­si saa­tu vau­va­mu­na on lai­tet­tu mahaan kasvamaan.

Lap­sen oli sel­väs­ti vai­kea käsit­tää, että vau­va­nal­ku ei ole sama asia kuin muna­so­lu, vaan myös isil­tä on tar­vit­tu sie­men. Sit­ten hän ilmoit­ti 6-vuo­ti­aan suo­ruu­del­la: ”Sit­ten­hän sä et omis­ta mua!” Yri­tin selit­tää, että ei kukaan van­hem­pi oikeas­taan omis­ta lap­si­aan. ”Kuka se täti on? Mik­si et tie­dä, kuka se on?” Ennen tätä kes­kus­te­lua olin jou­tu­nut otta­maan hänen taus­tan­sa puheek­si per­heen ulko­puo­li­sen hen­ki­lön kans­sa. Lap­se­ni halusi kovas­ti itse ker­toa asian­sa, ja muo­toi­li sen näin: ”Niin, mä en ole äidin…”

En oikein ole pääs­syt täy­sin sisäl­le hänen aja­tus­maa­il­maan­sa asian suh­teen, mut­ta kyl­lä nämä kes­kus­te­lut ovat vähän mie­ti­tyt­tä­neet ja saa­neet minut het­kek­si kysee­na­lais­ta­maan, kuka minä oikeas­taan lap­sel­le­ni olen ja min­kä roo­lin hän lah­joit­ta­jal­le antaa. Aiem­min en ole lah­joit­ta­jaa juu­ri miet­ti­nyt, enkä ole kos­kaan kysee­na­lais­ta­nut itseä­ni ainoa­na ja ”täy­si­val­tai­se­na” äitinä.

Kuvassa on hiekkaranta, johon on piirretty sydän

 1 v ja 10 kk van­ha lap­se­ni kysyi Kaa­po-sar­jaa kat­soes­saan: ”Mis­sä koi­ra on?”. Ihmet­te­lim­me sitä yhdes­sä. Seu­raa­vak­si hän kysyi: ”Mis­sä isä on?”, ja minä kysyin: ”Tar­koi­tit­ko mis­sä Kaa­pon isä on?”. Hän vas­ta­si, että ”joo”.

Kun olim­me läh­dös­sä ulos ja lap­se­ni istui ulko­vaat­teis­sa omis­sa rat­tais­saan etei­ses­sä, hän yllät­täen kysyi: ”Mis­sä isä on?” Minä sanoin, että ”sinul­la ei ole isää, sinul­la on äiti”. Hän sanoi sii­hen, että ”oma äiti” ja minä vas­ta­sin, että ”joo”. Sen jäl­keen ker­roin lyhyen tari­nan sii­tä, miten eräs mies ja nai­nen ovat lah­joit­ta­neet sie­me­net ja sen jäl­keen ne on lai­tet­tu minun mahaan ja sitä kaut­ta hän on kas­va­nut mahas­sa ja syn­ty­nyt tähän maa­il­maan. Tari­nan jäl­keen lap­si sanoi, että “ok”.

Kol­mi­vuo­tias lap­se­ni Asko (sano­kaam­me hän­tä Askok­si) on saa­nut alkun­sa lah­ja­mu­na­so­lus­ta, kuten myös hänen saman ikäi­nen kave­rin­sa Hei­ni (sano­kaam­me hän­tä Heiniksi).

Oli kulu­nut ehkä kuu­kausi sii­tä, kun olim­me vii­mek­si luke­neet Mei­dän pihan per­he­sop­paa tai muu­ten puhu­neet lah­ja­so­lu­asiois­ta. Asko pomp­pi soh­val­la ja alkoi jutella:

Asko: “Nyt se munasolu!”

Minä: “Mis­sä on munasolu?”

Asko: “Siel­lä Heinillä.”

Minä: “Niin, Hei­nil­lä­kin on se munasolujuttu.”

Asko: “Nyt men­nään sin­ne Heinille!”

Lap­si jat­koi pomp­pi­mis­ta ja pois­tuin keit­ti­öön vies­tit­te­le­mään Hei­nin äidil­le. Sit­ten olo­huo­nees­ta kuu­lui lauleskelua:

Asko: “Mä haluun men­nä Hei­nin munasoluun!”

Ken Danielsin teos Building a family with the assistance of donor insemination (2004, s. 141 -186)

Kir­jas­sa on havain­nol­lis­ta­via tari­noi­ta lap­sil­le puhu­mi­ses­ta van­hem­pien ker­to­ma­na. Tari­nois­ta käy hyvin ilmi muun muas­sa se, miten lap­set ymmär­tä­vät van­hem­pien ker­to­maa välil­lä vää­rin ja tul­kit­se­vat heil­le ker­rot­tu­ja asioi­ta oman käsi­tys- ja ymmär­rys­ky­kyn­sä mukaan. Alla pie­net kuvauk­set tari­nois­ta ja kak­si tari­nois­ta suo­men­net­tu­na. Teos on mah­dol­lis­ta tila­ta Sim­pu­kan verk­ko­kau­pas­ta.

Wal­ter ja Oli­via kak­si las­ta, poi­ka ja tyt­tö (eri lah­joit­ta­jat), lah­joi­te­tut siit­tiöt (s.141 - 144).

Leo­nie ja War­ren, ker­to­vat yhdes­sä luo­dus­ta käsi­kir­joi­tuk­ses­ta ja kah­des­ta näyt­te­li­jäs­tä ope­tel­tu­ja vuo­ro­sa­no­ja näyt­te­le­mäs­sä. Tytär istu­tet­tiin noin 5-vuo­ti­aan soh­val­le. Pojal­le ker­rot­tiin vas­ta, kun hän oli 8 vuot­ta. Poi­ka ei ollut kiin­nos­tu­nut vau­vois­ta, kuten sis­kon­sa ja tämän vuok­si myös ker­to­mi­nen meni pidem­mäl­le. Tari­nas­sa on myös kuvat­tu las­ten esit­tä­miä kysy­myk­siä. Hei­dän vies­tin­sä on se, miten tär­ke­ää van­hem­pien on pitää asi­aa esil­lä (s.144 - 147).

Lau­rie ja Eve­lyn. Hyvää kuvaus­ta sii­tä, miten van­hem­mat val­mis­tau­tui­vat ker­to­maan asias­ta, ja miten se jän­nit­ti hei­tä. Eri­tyi­ses­ti se, miten lap­set tule­vat otta­maan vies­tin vas­taan, pelot­ti eten­kin isää. (s.147 - 149).

Andrea ja Brid­get, ker­to­vat tari­nas­saan, miten he alkoi­vat puhua 1,5-vuotiaalle tyt­tä­rel­leen asias­ta. He myös ker­to­vat, mil­lai­sia kysy­myk­siä lap­si esit­ti 2 - 4 -vuo­ti­aa­na (samo­ja kysy­myk­siä, mitä lap­set muu­ten­kin esit­tä­vät tuos­sa iäs­sä). Lap­si otet­tiin myös mukaan lää­kä­riin, kun hänel­le alet­tiin teh­dä sisa­rus­ta. (s.150 -154).

Marie kertoi pojalleen, kun hän oli 11 - 12 -vuotias. 

Pojan oli vai­kea vas­taa­not­taa uutis­ta ja van­hem­pi kuvaa omia tun­te­muk­si­aan ja katu­mus­taan sii­tä, että ei ker­to­nut aiem­min. Tämä on tari­na sii­tä, kun lap­si ei suos­tu­kaan otta­maan vas­taan omaa tari­naan­sa sil­lä tavoin, kun van­hem­pi oli­si toivonut

“Kun aloin odot­taa poi­kaa­ni Lee­tä, en juu­ri­kaan aja­tel­lut, miten ker­ron asias­ta hänel­le. Kun vau­va on pie­ni, kaik­ki ovat onnel­li­sia ja vau­val­la on isä ja äiti, mut­ta sit­ten kun lap­si kas­vaa, mie­lee­si tule­vat aja­tuk­set sii­tä, miten lap­si syn­tyi tähän maailmaan.

Luin erään artik­ke­lin, kun hän oli yhdek­sän tai kym­me­nen ja sil­loin halusin alkaa teh­dä asial­le jotain, mut­ta en tien­nyt kenen puo­leen kään­tyä. En ollut ker­to­nut asias­ta kenel­le­kään ja pel­kä­sin ker­toa asias­ta muil­le, kos­ka ajat­te­lin että he voi­si­vat ker­toa asias­ta pojal­le. Lopul­ta puhuin lah­ja­so­lu­neu­vo­jal­le, joka roh­kai­si minua ker­to­mi­sen aloit­ta­mi­ses­sa ja aut­toi minua sii­nä, kuin­ka sen voi­si tehdä.

Se oli vai­kein­ta, mitä olin iki­nä elä­mäs­sä­ni teh­nyt, kos­ka hän oli jo 11-vuo­tias. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta halusin saa­da sen teh­tyä, kos­ka asia oli niin suu­ri. Kir­joi­tin muis­tiin­pa­no­ja, luin ja mie­tin. Varau­tu­mi­nen asi­aan ja ker­to­mi­sen aloit­ta­mi­sen odot­ta­mi­nen teki sii­tä todel­la vai­ke­aa. Tun­tee­ni vel­loi­vat lai­das­ta lai­taan ja ne vai­kut­ti­vat myös asias­ta kertomiseen.

Poi­kam­me on mie­hel­le­ni val­ta­van rakas, mut­ta ker­to­mi­sen tul­les­sa ajan­koh­tai­sek­si, hän ei enää asu­nut koto­na vaan oli muut­ta­nut ulko­mail­la. Halusin, että ker­rom­me pojal­lem­me asias­ta yhdes­sä ja pyy­sin hän­tä tule­maan Lon­too­seen. Meil­lä oli käsi­kir­joi­tus val­mii­na, tie­sim­me mitä olim­me sano­mas­sa ja sen me teki­sim­me yhdes­sä. Halusim­me teh­dä par­haam­me sii­nä tilanteessa.

Kun ker­roim­me hänel­le, istuim­me soh­val­la hänen vie­rel­lään. Ker­roim­me hänel­le kuin­ka pal­jon me hän­tä rakas­tam­me, miten pal­jon me hän­tä halusim­me ja miten arvo­kas hän meil­le on. Hän ei sano­nut mitään ja sit­ten hän alkoi itkeä. Se oli niin surul­lis­ta. Toi­vot, että osai­sit käyt­tää oikei­ta sano­ja ja haluai­sit sanoa oikeat sanat ja olla oikeas­sa, ja sil­ti se on niin vai­ke­aa. Luul­ta­vas­ti hänen iäs­tään joh­tuen asia oli hänel­le shok­ki. Jos hän oli­si ollut kol­me tai nel­jä tai yli­pää­tään nuo­rem­pi, se oli­si ollut helpompaa.

Kai­ken tämän jäl­keen menim­me yhdes­sä syö­mään, halim­me hän­tä ja pidim­me hän­tä kädes­tä. Itse olin hel­pot­tu­nut pai­neen häviä­mi­ses­tä, vaik­ka hän ei juu­ri sano­nut­kaan mitään. Seu­raa­va­na päi­vä­nä hän kysyi: “Luu­let­ko, että paras kave­ri­ni on saman­lai­nen?” Minä sanoin, että “ei” ja hän kysyi minul­ta tie­si­kö hänen vel­jen­sä asias­ta. Ker­roin, että tie­si. Ker­roin Leen vel­jel­le asias­ta sik­si, että vel­jek­set ovat rak­kai­ta toi­sil­leen ja Lee ihai­li vel­je­ään ja en halun­nut, että asias­ta tuli­si ongel­ma. Lee ei sano­nut tämän kes­kus­te­lun jäl­keen juu­ri mitään.

Hän vai­kut­ti ole­van kun­nos­sa ja en huo­man­nut mitään muu­tok­sia hänen käy­tök­ses­sään, mut­ta sit­ten parin vii­kon jäl­keen kysyin hänel­tä, että “Haluai­sit­ko, että puhui­sim­me asias­ta?” Hän sanoi, että “ei” ja jat­koi: “Toi­von, että et oli­si ker­to­nut minul­le.” Sii­tä läh­tien yri­tin puhua hänel­le asias­ta ja ker­roin lah­ja­so­lu­ver­kos­ton tapaa­mi­sis­ta ja pyy­sin hän­tä mukaan, mut­ta hän kiel­täy­tyi aina. Ker­roin hänel­le, että siel­lä on pal­jon sama­ni­käi­siä lap­sia, joi­hin hän voi­si tutus­tua, mut­ta hän kiel­täy­tyi läh­te­mäs­tä. Hän luul­ta­vas­ti halusi unoh­taa koko asian ja minun oli todel­la vai­ke­aa saa­da hän­tä avau­tu­maan. Hän ei halua kuul­la asias­ta mitään, kun taas minun har­tain toi­vee­ni on, että voi­sim­me puhua asias­ta. Asia on vai­kea ja se huo­let­taa minua koko ajan.

Toi­von, että oli­sin ker­to­nut hänel­le aiem­min, ehkä kak­si- tai kol­me­vuo­ti­aa­na. Oli­si ollut hyvä, että asi­aa ei oli­si hau­dat­tu ja unoh­det­tu näin pit­käk­si aikaa. Kadun sitä kai­kis­ta eni­ten, että en ker­to­nut hänel­le aiem­min. Lee kysyi minul­ta, mik­si en ker­to­nut hänel­le aiem­min ja ker­roin, että lää­kä­ri kehot­ti mei­tä ole­maan ker­to­mat­ta ja olin myös ollut tosi kipeä muu­ta­man vuo­den. Hän vai­kut­ti ymmär­tä­vän, miten iloi­nen olin, kun olin saa­nut ker­rot­tua hänel­le asias­ta.

Täl­lä het­kel­lä hän on eris­täy­ty­nyt ja minus­ta tun­tuu, että olen jumis­sa asian kans­sa. En voi ede­tä, kos­ka en saa hän­tä puhu­maan asias­ta. Minus­ta tun­tuu, että se vie­lä tapah­tuu, mut­ta vai­ke­aa se on. Hän on nyt 15-vuo­tias ja kun hän on 17 tai 18, hän ehkä esit­tää kaik­ki ne kysy­myk­set ja hän halu­aa tie­tää, näyt­tää­kö hän geneet­ti­sel­tä isältään.”

(s.154 - 156).

Bettina ja Sven kertoivat pojalleen, kun hän oli neljävuotias. Tarinassa käydään keskustelua siitä, miksi kannattaa aloittaa tuossa iässä. Perusjutut riittävät: Helpot sanat ja mahdollisimman vähän tietoa.

“B: Luin kir­jan adop­tios­ta ja sii­nä ker­rot­tiin las­ten ongel­mis­ta, kun he oli­vat saa­neet kuul­la taus­tas­taan 16-18 vuo­den ikäi­se­nä. Se oli aina heil­le vahin­gol­lis­ta ja yksi­kään tari­na ei päät­ty­nyt hyvin, kun he sai­vat kuul­la asias­ta 20-vuo­ti­aa­na. Sii­tä tie­sin, että minun täy­tyy ker­toa.

S: Se ei kos­kaan ollut mikään suu­ri salai­suus.

B: Tie­sin aina, että jos poi­ka­ni kysyi­si minul­ta, että “mis­tä minä olen tul­lut”, en iki­nä valeh­te­li­si hänel­le asias­ta. Emme pääs­seet yksi­mie­li­syy­teen sii­tä, mis­sä iäs­sä ker­rom­me asias­ta lap­sil­lem­me. Minä ajat­te­lin, että kol­men - nel­jän van­ha­na, mut­ta Sven piti minua hul­lu­na ja sanoi, että noin pie­nel­le ei voi ker­toa tuol­lai­sia asioi­ta. Minä taas perus­te­lin kan­ta­ni sen perus­teel­la, mitä olin oppi­nut adop­tio­kir­jal­li­suu­des­ta - miten he oli­vat asian hoi­ta­neet. Mut­ta mei­dän piti kes­kus­tel­la asias­ta.

S: Kes­kus­te­lim­me asias­ta juu­ri ennen kuin Peter täyt­ti nel­jä, ei sii­nä vai­hees­sa, kun olim­me menos­sa hoi­toi­hin.

B: Yri­tin vakuut­taa Sve­nin sii­tä, että nel­jä vuot­ta on juu­ri oikea ikä ja että yrit­täi­sin selit­tää hänel­le, että olim­me surul­li­sia ja halusim­me vau­van ja kuvai­li­sim­me tun­tei­tam­me. Kuvit­te­lin, mitä sano­ja käyt­täi­sin, jot­ta hän voi­si ymmär­tää tilan­teem­me. Adop­tio­kir­jan mukaan lap­sen ei tule kos­kaan uskoa, että tilan­ne voi­si olla toi­nen. Jos kuusi tai seit­se­män vuo­ti­aal­le lap­sel­le sanoo, että “hän ei ole­kaan sinun isä­si”, oli­sit jo valeh­del­lut lap­sel­le. Sen vuok­si sen täy­tyy olla alus­ta asti sel­vää.

S: Kun Bet­ti­na ker­toi minul­le, että Peter oli kysy­nyt, mis­tä vau­vat tule­vat, hän oli sil­loin nel­jä, ja Bet­ti­na sanoi, että nyt mei­dän täy­tyy ker­toa hänel­le. Sil­loin ymmär­sin, että olin nel­jä vuot­ta sit­ten sitä miel­tä, että lap­sel­le täy­tyy ker­toa asias­ta, mut­ta ajat­te­lin, että minul­la oli­si 10 tai 12 vuot­ta aikaa totu­tel­la sii­hen, kek­siä oikeat vas­tauk­set ja sanat, ja nyt hän on nel­jä ja tar­vit­sen ne vas­tauk­set heti. Ajat­te­lin kui­ten­kin, että aika oli oikea, kos­ka 12-vuo­ti­aa­na se oli­si jo vai­ke­aa. Olin aina val­mis­tau­tu­nut sii­hen, että tei­ni-ikä tuli­si ole­maan han­ka­la eten­kin tämän taus­tan vuok­si ja jos meil­le tuli­si rii­taa, hän voi­si sanoa minul­le jotain minua satut­ta­vaa. Sen vuok­si pää­tin, että het­ki oli tul­lut ja hei­dän tulee tie­tää kaik­ki nyt, kos­ka jäl­keen­päin tilan­ne saat­tai­si joh­taan pal­jon pahem­paan. Ajat­te­lin, että on parem­pi ker­toa mah­dol­li­sim­man var­hain, vaik­ka he eivät voi­si­kaan vie­lä ymmär­tää kaik­kea, jot­ta he voi­si­vat tie­tää, että hei­dän syn­ty­ta­ri­naan­sa liit­tyy jotain eri­lais­ta.

B: Ja minä ajat­te­lin, että se on tär­ke­ää van­hem­mil­le, kos­ka he pel­kää­vät sitä het­keä, kun asias­ta täy­tyy puhua lap­sil­le. Mut­ta se ei ole oikein, että odot­taa, kos­ka lap­set ais­ti­vat, että asi­aan liit­tyy jotain outoa ja he ais­ti­vat van­hem­pien her­mos­tu­nei­suu­den ja jän­nit­ty­nei­syy­den. Olin her­mos­tu­nut ja jän­nit­ty­nyt, kun hän oli nel­jä. Pel­kä­sin hänen reak­tio­taan.

S: Ajat­te­lin, että pahin­ta oli­si, jos oli­sim­me päät­tä­neet ker­toa lap­sil­le ja sit­ten odot­tai­sim­me aina seu­raa­vaan vuo­teen ja lopul­ta lap­si oli­si 15 ja sit­ten miet­ti­sim­me, että pitäi­si­kö hänel­le ker­toa, ja sit­ten taas siir­täi­sim­me asi­aa. Kos­kaan ei ole oikea het­ki.

B: Pete­rin kans­sa se tapah­tui erää­nä ilta­na kuu­den aikaan. Olin viet­tä­nyt ilta­päi­vän lukien lap­sil­le kir­jo­ja. Hän oli nel­jä ja val­mis­tim­me hän­tä ympä­ri­leik­kauk­seen, joten puhuim­me pal­jon penik­ses­tä ja ker­roim­me, miten hänen isäl­lään oli teh­ty kive­so­pe­raa­tio kun hän oli kym­me­nen­vuo­tias. Tie­sin, että minun piti ker­toa sii­tä, jot­ta voin käyt­tää tie­toa myö­hem­min, kun ker­roin lah­ja­so­luis­ta. Muu­ta­maa päi­vää myö­hem­min näy­tin hänel­le kir­jaa, jos­sa vau­va on äidin mahas­sa ja sii­nä ker­rot­tiin myös siit­tiöis­tä ja muna­so­luis­ta. Ker­roin hänel­le elä­män syn­nys­tä. Hän kysyi vau­vois­ta ja miten ne pää­se­vät äidin mahaan ja kaik­kia mui­ta kysy­myk­siä. Tie­sin, että hän ei ymmär­täi­si mitä muna­so­lut ja siit­tiöt ovat, mut­ta seli­tin, että niis­tä vau­va syn­tyy. Sen jäl­keen ker­roin, että olim­me surul­li­sia, kun tie­sim­me halua­vam­me vau­van ja lää­kä­ri ker­toi, että kun mie­he­ni oli ollut lap­se­na tosi kipeä ja hänet hoi­det­tiin lii­an myö­hään, hänel­lä ei ollut enää siit­tiöi­tä teh­dä las­ta. Mut­ta lää­kä­ri sanoi, että hän voi aut­taa mei­tä anta­mal­la meil­le toi­sen mie­hen siit­tiöi­tä. Me olim­me sii­tä tosi onnel­li­sia ja me menim­me lää­kä­riin ja lää­kä­ri lait­toi siit­tiöt äidin vat­saan ja niin vau­va eli sinä syn­nyit. Ja kak­si vuot­ta sen jäl­keen, olim­me onnel­li­sia sii­tä, että meil­lä oli oma vau­va, halusim­me toi­sen vau­van. Menim­me taas lää­kä­ril­le ja hän kysyi samal­ta mie­hel­tä antai­si­ko hän taas siit­tiöi­tä, jot­ta sis­ko voi­si kas­vaa äidin vat­sas­sa. Ker­roin hänel­le kai­ken kama­lan nopeas­ti, kos­ka olin niin her­mos­tu­nut. Hän kysyi minul­ta vain sen, että voi­ko tuo mies saa­da enää lap­sia? Hän oli huo­lis­saan sii­tä, että voi­ko tuo mies saa­da enää lap­sia, kun hän oli anta­nut siit­tiön­sä meil­le. Se oli hänen ensim­mäi­nen kysy­myk­sen­sä. Hän ei siis ymmär­tä­nyt gene­tiik­kaa ja sitä, että hänel­lä ei ole Sve­nin gee­ne­jä. Ehkä kun hän on 10, hän ymmär­tää, mut­ta täl­lä het­kel­lä sil­lä ei ole väliä.

S: Bet­ti­na sanoi minul­le: “Ker­roin hänel­le tänään. Sinun pitäi­si puhua hänel­le myös, jot­ta hän ymmär­tää, että se ei ollut vain minun tari­na­ni vaan mei­dän tari­nam­me.” En tie­dä, miten me aloi­tim­me puheen, mut­ta se oli jon­kin­lai­nen tari­nan vah­vis­tus. Hän ker­toi, mitä äiti oli ker­to­nut hänel­le ja minä ker­roin, että se kaik­ki oli tot­ta. Minä siis aloi­tin kes­kus­te­lun, mut­ta minul­le jäi tun­ne, että se oli Bet­ti­nan muu­ta­ma tun­ti sit­ten ker­to­man tari­nan vah­vis­ta­mis­ta.

B: Olin hel­pot­tu­nut jäl­keen­päin, kun luu­lin, että se oli­si tosi vai­ke­aa ja että hän kysyi­si: “Kuka se mies on ja voin­ko näh­dä hänet?”, mut­ta tie­ten­kään niin ei tapah­tu­nut.

S: Ei vie­lä täs­sä vai­hees­sa.

B: Jos niin käy, niin se ei ole ongel­ma. Voim­me yrit­tää löy­tää hänet. Mut­ta pel­kä­sin kyl­lä sitä­kin, että hän sanoo, että mik­si en ker­to­nut aiem­min tai jota­kin sel­lais­ta.

S: Ris­ki sii­tä, että jou­tui­si vas­taa­maan vai­kei­siin kysy­myk­siin, on tosi pie­ni, kun lap­si on kol­me tai nel­jä tai vii­si, sil­loin se on vaan hel­pom­paa.

B: Ja on tär­ke­ää, että muis­taa, että ker­to­mi­nen ei ole ker­ta­luon­toi­nen asia vaan se on pro­ses­si, johon tulee pala­ta joka vuo­si.

S: Var­maan kol­men kuu­kau­den ajan hän pala­si asi­aan aika ajoin, mut­ta sen jäl­keen hän ei ole puhu­nut sii­tä kos­kaan. Juu­ri täl­lä het­kel­lä ajat­te­len, että se on hänel­le maa­il­man luon­nol­li­sin asia.

B: Hän tie­tää, että menem­me tapaa­mi­seen, jos­sa on pare­ja, jot­ka halua­vat lap­sen, mut­ta eivät voi sitä saa­da ja me ker­rom­me heil­le oman tari­nam­me. Hel­poin­ta on ottaa asia puheek­si, kun lap­set alka­vat kysel­lä vau­vois­ta tai jos ystä­vä on saa­mas­sa lap­sen, niin ker­toa miten vau­va saa alkun­sa. Yleen­sä lap­set alka­vat kysyä asias­ta nel­jä-vii­si -vuo­tiai­na. Nel­jä­vuo­tias halu­aa lähin­nä tie­tää, mis­sä mahas­sa hän on kas­va­nut.

S: Jopa Kat­he­ri­ne, joka on nyt kol­me ja puo­li, kysyy asioi­ta. Ehkä Peter ker­too hänel­le omin sanoin.

B: Ehkä on parem­pi, että me oli­sim­me sil­loin muka­na. En tie­dä. Ehkä odo­tam­me vie­lä vuo­den. Mut­ta tun­nel­ma voi­si olla aika outo, jos pyy­täi­sim­me Kat­he­ri­nea kes­kus­te­le­maan kah­den kes­ken. Se ei oli­si hyvä; sen täy­tyy tapah­tua niin luon­te­vas­ti kuin mah­dol­lis­ta. Kat­he­ri­ne oli sil­loin kak­si, kun ker­roin asias­ta Pete­ril­le, joten hän ehkä tie­tää jo kai­ken. En tie­dä.

S: Ajat­te­len, että lap­sil­le pitäi­si ker­toa asias­ta niin aikai­sin kuin mah­dol­lis­ta. Vai­kea kysy­mys on vain, että miten?

B: Hel­poil­la sanoil­la ja vain perus­tie­dot. Ei ole tar­peen selit­tää hoi­to­ja sen kum­mem­min.

S: Perus­tie­to on, että jota­kin teh­tiin eri taval­la, mut­ta tämä eri tapa on nor­maa­lia ja me voim­me puhua sii­tä mil­loin ja mis­sä tahan­sa. Tar­joa tämä lapselle.“

(s. 160 - 164).

Liity jäseneksi

Ota yhteyttä