“B: Luin kir­jan adop­tios­ta ja sii­nä ker­rot­tiin las­ten ongel­mis­ta, kun he oli­vat saa­neet kuul­la taus­tas­taan 16-18 vuo­den ikäi­se­nä. Se oli aina heil­le vahin­gol­lis­ta ja yksi­kään tari­na ei päät­ty­nyt hyvin, kun he sai­vat kuul­la asias­ta 20-vuo­ti­aa­na. Sii­tä tie­sin, että minun täy­tyy ker­toa.

S: Se ei kos­kaan ollut mikään suu­ri salai­suus.

B: Tie­sin aina, että jos poi­ka­ni kysyi­si minul­ta, että “mis­tä minä olen tul­lut”, en iki­nä valeh­te­li­si hänel­le asias­ta. Emme pääs­seet yksi­mie­li­syy­teen sii­tä, mis­sä iäs­sä ker­rom­me asias­ta lap­sil­lem­me. Minä ajat­te­lin, että kol­men - nel­jän van­ha­na, mut­ta Sven piti minua hul­lu­na ja sanoi, että noin pie­nel­le ei voi ker­toa tuol­lai­sia asioi­ta. Minä taas perus­te­lin kan­ta­ni sen perus­teel­la, mitä olin oppi­nut adop­tio­kir­jal­li­suu­des­ta - miten he oli­vat asian hoi­ta­neet. Mut­ta mei­dän piti kes­kus­tel­la asias­ta.

S: Kes­kus­te­lim­me asias­ta juu­ri ennen kuin Peter täyt­ti nel­jä, ei sii­nä vai­hees­sa, kun olim­me menos­sa hoi­toi­hin.

B: Yri­tin vakuut­taa Sve­nin sii­tä, että nel­jä vuot­ta on juu­ri oikea ikä ja että yrit­täi­sin selit­tää hänel­le, että olim­me surul­li­sia ja halusim­me vau­van ja kuvai­li­sim­me tun­tei­tam­me. Kuvit­te­lin, mitä sano­ja käyt­täi­sin, jot­ta hän voi­si ymmär­tää tilan­teem­me. Adop­tio­kir­jan mukaan lap­sen ei tule kos­kaan uskoa, että tilan­ne voi­si olla toi­nen. Jos kuusi tai seit­se­män vuo­ti­aal­le lap­sel­le sanoo, että “hän ei ole­kaan sinun isä­si”, oli­sit jo valeh­del­lut lap­sel­le. Sen vuok­si sen täy­tyy olla alus­ta asti sel­vää.

S: Kun Bet­ti­na ker­toi minul­le, että Peter oli kysy­nyt, mis­tä vau­vat tule­vat, hän oli sil­loin nel­jä, ja Bet­ti­na sanoi, että nyt mei­dän täy­tyy ker­toa hänel­le. Sil­loin ymmär­sin, että olin nel­jä vuot­ta sit­ten sitä miel­tä, että lap­sel­le täy­tyy ker­toa asias­ta, mut­ta ajat­te­lin, että minul­la oli­si 10 tai 12 vuot­ta aikaa totu­tel­la sii­hen, kek­siä oikeat vas­tauk­set ja sanat, ja nyt hän on nel­jä ja tar­vit­sen ne vas­tauk­set heti. Ajat­te­lin kui­ten­kin, että aika oli oikea, kos­ka 12-vuo­ti­aa­na se oli­si jo vai­ke­aa. Olin aina val­mis­tau­tu­nut sii­hen, että tei­ni-ikä tuli­si ole­maan han­ka­la eten­kin tämän taus­tan vuok­si ja jos meil­le tuli­si rii­taa, hän voi­si sanoa minul­le jotain minua satut­ta­vaa. Sen vuok­si pää­tin, että het­ki oli tul­lut ja hei­dän tulee tie­tää kaik­ki nyt, kos­ka jäl­keen­päin tilan­ne saat­tai­si joh­taan pal­jon pahem­paan. Ajat­te­lin, että on parem­pi ker­toa mah­dol­li­sim­man var­hain, vaik­ka he eivät voi­si­kaan vie­lä ymmär­tää kaik­kea, jot­ta he voi­si­vat tie­tää, että hei­dän syn­ty­ta­ri­naan­sa liit­tyy jotain eri­lais­ta.

B: Ja minä ajat­te­lin, että se on tär­ke­ää van­hem­mil­le, kos­ka he pel­kää­vät sitä het­keä, kun asias­ta täy­tyy puhua lap­sil­le. Mut­ta se ei ole oikein, että odot­taa, kos­ka lap­set ais­ti­vat, että asi­aan liit­tyy jotain outoa ja he ais­ti­vat van­hem­pien her­mos­tu­nei­suu­den ja jän­nit­ty­nei­syy­den. Olin her­mos­tu­nut ja jän­nit­ty­nyt, kun hän oli nel­jä. Pel­kä­sin hänen reak­tio­taan.

S: Ajat­te­lin, että pahin­ta oli­si, jos oli­sim­me päät­tä­neet ker­toa lap­sil­le ja sit­ten odot­tai­sim­me aina seu­raa­vaan vuo­teen ja lopul­ta lap­si oli­si 15 ja sit­ten miet­ti­sim­me, että pitäi­si­kö hänel­le ker­toa, ja sit­ten taas siir­täi­sim­me asi­aa. Kos­kaan ei ole oikea het­ki.

B: Pete­rin kans­sa se tapah­tui erää­nä ilta­na kuu­den aikaan. Olin viet­tä­nyt ilta­päi­vän lukien lap­sil­le kir­jo­ja. Hän oli nel­jä ja val­mis­tim­me hän­tä ympä­ri­leik­kauk­seen, joten puhuim­me pal­jon penik­ses­tä ja ker­roim­me, miten hänen isäl­lään oli teh­ty kive­so­pe­raa­tio kun hän oli kym­me­nen­vuo­tias. Tie­sin, että minun piti ker­toa sii­tä, jot­ta voin käyt­tää tie­toa myö­hem­min, kun ker­roin lah­ja­so­luis­ta. Muu­ta­maa päi­vää myö­hem­min näy­tin hänel­le kir­jaa, jos­sa vau­va on äidin mahas­sa ja sii­nä ker­rot­tiin myös siit­tiöis­tä ja muna­so­luis­ta. Ker­roin hänel­le elä­män syn­nys­tä. Hän kysyi vau­vois­ta ja miten ne pää­se­vät äidin mahaan ja kaik­kia mui­ta kysy­myk­siä. Tie­sin, että hän ei ymmär­täi­si mitä muna­so­lut ja siit­tiöt ovat, mut­ta seli­tin, että niis­tä vau­va syn­tyy. Sen jäl­keen ker­roin, että olim­me surul­li­sia, kun tie­sim­me halua­vam­me vau­van ja lää­kä­ri ker­toi, että kun mie­he­ni oli ollut lap­se­na tosi kipeä ja hänet hoi­det­tiin lii­an myö­hään, hänel­lä ei ollut enää siit­tiöi­tä teh­dä las­ta. Mut­ta lää­kä­ri sanoi, että hän voi aut­taa mei­tä anta­mal­la meil­le toi­sen mie­hen siit­tiöi­tä. Me olim­me sii­tä tosi onnel­li­sia ja me menim­me lää­kä­riin ja lää­kä­ri lait­toi siit­tiöt äidin vat­saan ja niin vau­va eli sinä syn­nyit. Ja kak­si vuot­ta sen jäl­keen, olim­me onnel­li­sia sii­tä, että meil­lä oli oma vau­va, halusim­me toi­sen vau­van. Menim­me taas lää­kä­ril­le ja hän kysyi samal­ta mie­hel­tä antai­si­ko hän taas siit­tiöi­tä, jot­ta sis­ko voi­si kas­vaa äidin vat­sas­sa. Ker­roin hänel­le kai­ken kama­lan nopeas­ti, kos­ka olin niin her­mos­tu­nut. Hän kysyi minul­ta vain sen, että voi­ko tuo mies saa­da enää lap­sia? Hän oli huo­lis­saan sii­tä, että voi­ko tuo mies saa­da enää lap­sia, kun hän oli anta­nut siit­tiön­sä meil­le. Se oli hänen ensim­mäi­nen kysy­myk­sen­sä. Hän ei siis ymmär­tä­nyt gene­tiik­kaa ja sitä, että hänel­lä ei ole Sve­nin gee­ne­jä. Ehkä kun hän on 10, hän ymmär­tää, mut­ta täl­lä het­kel­lä sil­lä ei ole väliä.

S: Bet­ti­na sanoi minul­le: “Ker­roin hänel­le tänään. Sinun pitäi­si puhua hänel­le myös, jot­ta hän ymmär­tää, että se ei ollut vain minun tari­na­ni vaan mei­dän tari­nam­me.” En tie­dä, miten me aloi­tim­me puheen, mut­ta se oli jon­kin­lai­nen tari­nan vah­vis­tus. Hän ker­toi, mitä äiti oli ker­to­nut hänel­le ja minä ker­roin, että se kaik­ki oli tot­ta. Minä siis aloi­tin kes­kus­te­lun, mut­ta minul­le jäi tun­ne, että se oli Bet­ti­nan muu­ta­ma tun­ti sit­ten ker­to­man tari­nan vah­vis­ta­mis­ta.

B: Olin hel­pot­tu­nut jäl­keen­päin, kun luu­lin, että se oli­si tosi vai­ke­aa ja että hän kysyi­si: “Kuka se mies on ja voin­ko näh­dä hänet?”, mut­ta tie­ten­kään niin ei tapah­tu­nut.

S: Ei vie­lä täs­sä vai­hees­sa.

B: Jos niin käy, niin se ei ole ongel­ma. Voim­me yrit­tää löy­tää hänet. Mut­ta pel­kä­sin kyl­lä sitä­kin, että hän sanoo, että mik­si en ker­to­nut aiem­min tai jota­kin sel­lais­ta.

S: Ris­ki sii­tä, että jou­tui­si vas­taa­maan vai­kei­siin kysy­myk­siin, on tosi pie­ni, kun lap­si on kol­me tai nel­jä tai vii­si, sil­loin se on vaan hel­pom­paa.

B: Ja on tär­ke­ää, että muis­taa, että ker­to­mi­nen ei ole ker­ta­luon­toi­nen asia vaan se on pro­ses­si, johon tulee pala­ta joka vuo­si.

S: Var­maan kol­men kuu­kau­den ajan hän pala­si asi­aan aika ajoin, mut­ta sen jäl­keen hän ei ole puhu­nut sii­tä kos­kaan. Juu­ri täl­lä het­kel­lä ajat­te­len, että se on hänel­le maa­il­man luon­nol­li­sin asia.

B: Hän tie­tää, että menem­me tapaa­mi­seen, jos­sa on pare­ja, jot­ka halua­vat lap­sen, mut­ta eivät voi sitä saa­da ja me ker­rom­me heil­le oman tari­nam­me. Hel­poin­ta on ottaa asia puheek­si, kun lap­set alka­vat kysel­lä vau­vois­ta tai jos ystä­vä on saa­mas­sa lap­sen, niin ker­toa miten vau­va saa alkun­sa. Yleen­sä lap­set alka­vat kysyä asias­ta nel­jä-vii­si -vuo­tiai­na. Nel­jä­vuo­tias halu­aa lähin­nä tie­tää, mis­sä mahas­sa hän on kas­va­nut.

S: Jopa Kat­he­ri­ne, joka on nyt kol­me ja puo­li, kysyy asioi­ta. Ehkä Peter ker­too hänel­le omin sanoin.

B: Ehkä on parem­pi, että me oli­sim­me sil­loin muka­na. En tie­dä. Ehkä odo­tam­me vie­lä vuo­den. Mut­ta tun­nel­ma voi­si olla aika outo, jos pyy­täi­sim­me Kat­he­ri­nea kes­kus­te­le­maan kah­den kes­ken. Se ei oli­si hyvä; sen täy­tyy tapah­tua niin luon­te­vas­ti kuin mah­dol­lis­ta. Kat­he­ri­ne oli sil­loin kak­si, kun ker­roin asias­ta Pete­ril­le, joten hän ehkä tie­tää jo kai­ken. En tie­dä.

S: Ajat­te­len, että lap­sil­le pitäi­si ker­toa asias­ta niin aikai­sin kuin mah­dol­lis­ta. Vai­kea kysy­mys on vain, että miten?

B: Hel­poil­la sanoil­la ja vain perus­tie­dot. Ei ole tar­peen selit­tää hoi­to­ja sen kum­mem­min.

S: Perus­tie­to on, että jota­kin teh­tiin eri taval­la, mut­ta tämä eri tapa on nor­maa­lia ja me voim­me puhua sii­tä mil­loin ja mis­sä tahan­sa. Tar­joa tämä lapselle.“

Roma­na ja Grant 164 - 167, mah­dol­li­sim­man nor­maa­lia puhet­ta, mah­dol­li­sim­man nor­maa­leis­sa tilan­teis­sa. Lap­sel­la on lupa kysyä ja van­hem­mat voi­vat myös pala­ta asi­aan, kun sopi­vat sanat ovat löy­ty­neet. “Muis­tat­ko, kun kysyit eilen, että…”

Susan ja Greg 164 - 171, aloit­ti­vat puhu­maan asias­ta, kun lap­set oli­vat pie­niä (2 - 3 -vuo­tiai­ta). Pal­jon puhet­ta sii­tä, miten lap­set pyö­rit­te­li­vät isä-sanaa ja sen mer­ki­tyk­siä, oikea isä, geneet­ti­nen isä, bio­lo­gi­nen isä.

Ire­ne ja Peter Ryll 171 - 176, ker­to­vat sii­tä, miten lap­sil­le on ker­rot­tu ja miten lap­set ovat asi­aan suh­tau­tu­neet. Las­ten kans­sa käy­tyä kes­kus­te­lua on kuvat­tu hyvin ja tari­nas­sa on ker­rot­tu sii­tä, miten lap­set näke­vät ja mää­rit­te­le­vät lah­joit­ta­jan omas­sa päässään.