Aidan toisella puolella
Sain endometrioosidiagnoosin samana vuonna, kun tapasin tulevan puolisoni. Olimme molemmat opiskelijoita, ja lääkärin rummuttama pikainen lapsensaanti ei tuntunut todellakaan ajankohtaiselta.
Toisaalta en lotkauttanut korvianikaan kavereilleni, joista moni hieman päälle parikymppisenä mietti, haluaako tulevaisuudessa lapsia laisinkaan. Arvelin, että minua ainakin kaduttaisi, jos en edes yrittäisi. Mutta ei vielä, ei vielä! Joskus sitten tulevaisuudessa.
Tulevaisuus koitti, ja hoitorumba alkoi. Nykyään Procrenin säilytykseen tarkoitetussa minikylmälaukussa säilytetään ruokalappua, pientä haarukkaa, käsidesiä ja Herra Hakkaraisen ksylitolipastilleja. Tärppäsi! Mutta vasta vuosien hoitokierrosten jälkeen, lopulta lahjamunasoluhoitojen myötä.
Hoitovuosien ajan sosiaalinen verkostoni koostui lähinnä jatkuvasti lapsia putkauttelevista pariskunnista, joiden kanssa oli vaikea löytää yhteistä säveltä – joten päädyin kertomaan tutuntuttujen lasten kuulumisia.
Nyt viime vuosina, itse pikkulapsiperheen tiivistä elämää elävänä, olen tutustunut useisiin ikätovereihini, jotka eivät laisinkaan suunnittele lapsia omaan elämäänsä. Huomaan, että itselleni se ei teinivuosia lukuun ottamatta ollut koskaan vaihtoehto – silloinkin ajattelin, että minä varmaan sitten isona adoptoin lapsia, olinhan melkoinen maailmanparantaja. Joten lapset ovat aina tavalla tai toisella kuuluneet kuvioon.
Kuitenkin vapaaehtoisesti lapsettomien ystävieni kanssa keskustellessa mietin, mikä minut ajoi niin väsymättä haluamaan lasta. Vauvakuumetta ei koskaan ollut, mutta veikö lapsettomuuden kokemus hallinnan tunteen jotenkin niin voimakkaasti, että sitä yritti väkisin palauttaa – vai mitä oikein tapahtui?
Miksen voinut tyytyä tilanteeseen ja todeta, että minun perheeseeni ei kuulu lapsia, elämä on hyvää silti – valitsevathan monet sen vaihtoehdon omasta vapaasta halustaankin. Miksi minulle ei hoitovuosina tullut mieleenkään, ettei lapsensaanti ole välttämätöntä? Ehkä ruoho vain on aina vihreämpää aidan toisella puolella.
Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Simpukka-lehdessä 3/2014. Helmi Nauhasen aiemmat kolumnit löytyvät täältä
Toiveenamme on, että tulevaisuudessa Helminauha-hankkeen sivuilta löytyy niin vanhempien tarinoita lahjasoluilla perheellistymisestä kuin myös lasten ajatuksia ja lasten sanoin kerrottuja tarinoita. Tarinat voivat olla lyhyitä ja ytimekkäitä tai niin pitkiä, kuin niiden kertominen vaatii. Tarinat julkaistaan nimimerkillä tai kirjoittajan toivomalla nimellä. Tarinan julkaisumuoto käydään vielä yhdessä kirjoittajan kanssa läpi ja tämän vuoksi toivomme tarinoita sähköpostitse piia@simpukka.info tai jenni@simpukka.info.
