Aidan toisella puolella

 

 

Sain endo­met­rioo­si­diag­noo­sin sama­na vuon­na, kun tapa­sin tule­van puo­li­so­ni. Olim­me molem­mat opis­ke­li­joi­ta, ja lää­kä­rin rum­mut­ta­ma pikai­nen lap­sen­saan­ti ei tun­tu­nut todel­la­kaan ajan­koh­tai­sel­ta. 

Toi­saal­ta en lot­kaut­ta­nut kor­via­ni­kaan kave­reil­le­ni, jois­ta moni hie­man pääl­le pari­kymp­pi­se­nä miet­ti, halu­aa­ko tule­vai­suu­des­sa lap­sia lai­sin­kaan. Arve­lin, että minua aina­kin kadut­tai­si, jos en edes yrit­täi­si. Mut­ta ei vie­lä, ei vie­lä! Jos­kus sit­ten tule­vai­suu­des­sa. 

Tule­vai­suus koit­ti, ja hoi­to­rum­ba alkoi. Nyky­ään Proc­re­nin säi­ly­tyk­seen tar­koi­te­tus­sa mini­kyl­mä­lau­kus­sa säi­ly­te­tään ruo­ka­lap­pua, pien­tä haa­ruk­kaa, käsi­de­siä ja Her­ra Hak­ka­rai­sen ksy­li­to­li­pas­til­le­ja. Tärp­pä­si! Mut­ta vas­ta vuo­sien hoi­to­kier­ros­ten jäl­keen, lopul­ta lah­ja­mu­na­so­lu­hoi­to­jen myö­tä. 

Hoi­to­vuo­sien ajan sosi­aa­li­nen ver­kos­to­ni koos­tui lähin­nä jat­ku­vas­ti lap­sia put­kaut­te­le­vis­ta paris­kun­nis­ta, joi­den kans­sa oli vai­kea löy­tää yhteis­tä sävel­tä – joten pää­dyin ker­to­maan tutun­tut­tu­jen las­ten kuu­lu­mi­sia. 

Helminauha

Nyt vii­me vuo­si­na, itse pik­ku­lap­si­per­heen tii­vis­tä elä­mää elä­vä­nä, olen tutus­tu­nut usei­siin ikä­to­ve­rei­hi­ni, jot­ka eivät lai­sin­kaan suun­nit­te­le lap­sia omaan elä­mään­sä. Huo­maan, että itsel­le­ni se ei tei­ni­vuo­sia lukuun otta­mat­ta ollut kos­kaan vaih­toeh­to – sil­loin­kin ajat­te­lin, että minä var­maan sit­ten iso­na adop­toin lap­sia, olin­han mel­koi­nen maa­il­man­pa­ran­ta­ja. Joten lap­set ovat aina taval­la tai toi­sel­la kuu­lu­neet kuvioon. 

Kui­ten­kin vapaa­eh­toi­ses­ti lap­set­to­mien ystä­vie­ni kans­sa kes­kus­tel­les­sa mie­tin, mikä minut ajoi niin väsy­mät­tä halua­maan las­ta. Vau­va­kuu­met­ta ei kos­kaan ollut, mut­ta vei­kö lap­set­to­muu­den koke­mus hal­lin­nan tun­teen joten­kin niin voi­mak­kaas­ti, että sitä yrit­ti väki­sin palaut­taa – vai mitä oikein tapah­tui? 

Mik­sen voi­nut tyy­tyä tilan­tee­seen ja tode­ta, että minun per­hee­see­ni ei kuu­lu lap­sia, elä­mä on hyvää sil­ti – valit­se­vat­han monet sen vaih­toeh­don omas­ta vapaas­ta halus­taan­kin. Mik­si minul­le ei hoi­to­vuo­si­na tul­lut mie­leen­kään, ettei lap­sen­saan­ti ole vält­tä­mä­tön­tä? Ehkä ruo­ho vain on aina vih­reäm­pää aidan toi­sel­la puo­lel­la.

 

Kolum­ni on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Sim­puk­ka-leh­des­sä 3/2014. Hel­mi Nau­ha­sen aiem­mat kolum­nit löy­ty­vät tääl­tä

Lah­jak­si saa­tu lap­si -kolum­ni­sar­jaa on jul­kais­tu Sim­puk­ka-leh­den nume­rois­sa 4/2011 – 4/2018. Kolum­ni­sar­jan kir­joit­ta­ja on Hel­mi Nau­ha­nen, joka on lah­ja­mu­na­so­lu­hoi­dol­la alkun­sa saa­neen, maa­lis­kuus­sa 2011 syn­ty­neen tytön äiti.

 

 

Toi­vee­nam­me on, että tule­vai­suu­des­sa Hel­mi­nau­ha-hank­keen sivuil­ta löy­tyy niin van­hem­pien tari­noi­ta lah­ja­so­luil­la per­heel­lis­ty­mi­ses­tä kuin myös las­ten aja­tuk­sia ja las­ten sanoin ker­rot­tu­ja tari­noi­ta. Tari­nat voi­vat olla lyhyi­tä ja yti­mek­käi­tä tai niin pit­kiä, kuin nii­den ker­to­mi­nen vaa­tii. Tari­nat jul­kais­taan nimi­mer­kil­lä tai kir­joit­ta­jan toi­vo­mal­la nimel­lä. Tari­nan jul­kai­su­muo­to käy­dään vie­lä yhdes­sä kir­joit­ta­jan kans­sa läpi ja tämän vuok­si toi­vom­me tari­noi­ta säh­kö­pos­tit­se piia@simpukka.info tai jenni@simpukka.info.