Isän vai äidin silmät

Äiti, minä­kö? Täs­sä­kö? Totut­te­le­mis­ta on ollut, kun vuo­sien lap­set­to­muus­hoi­to­jen jäl­keen, vii­mei­ses­tä mah­dol­li­ses­ta pakas­teal­kion­siir­ros­ta sai alkun­sa maa­lis­kuus­sa syn­ty­nyt lap­si. Hoi­dot omil­la soluil­la eivät tuot­ta­neet tulos­ta, jol­loin apuun tuli muna­so­lu­jen lah­joit­ta­jak­si tar­jou­tu­nut ystä­vä. Lap­sen saa­mi­nen lah­ja­so­lu­hoi­to­jen kaut­ta on tuot­ta­nut monen­lai­sia poh­din­to­ja mat­kan var­rel­la. Näi­tä miet­tei­tä jaan Sim­pu­kan luki­joi­den kans­sa tule­vis­sa nume­rois­sa. Per­hei­den moni­nai­suus on asia, joka on ilah­dut­ta­vas­ti ene­ne­väs­sä mää­rin nous­sut jul­ki­suu­des­sa esil­le. Ydin­per­heen aja­tel­laan kui­ten­kin edel­leen ole­van yhteis­kun­nan perus­yk­sik­kö, jon­ka teh­tä­vä­nä on tuot­taa uusia yhteis­kun­nan jäse­niä. Lap­set­to­mat tule­vat tahat­to­mas­ti rik­ko­neek­si tätä nor­mia. Mitä lah­ja­so­lu­per­heet sit­ten teke­vät? Rik­ko­vat suku­pui­ta? Meis­tä muo­dos­tuu laa­jen­net­tu­ja per­hei­tä lah­joit­ta­jan suku­taus­tan lin­kit­tyes­sä peri­män osal­ta solu­jen vas­taa­not­ta­jien sukui­hin. Geneet­ti­sel­lä tasol­la mei­dän lap­ses­tam­me ja lah­joit­ta­jan lap­sis­ta tulee sisar­puo­lia. Kama­laa, ajat­te­li­si joku – mah­ta­vaa, ajat­te­len minä! Täs­sä jos jos­sain pii­lee mah­dol­li­suus vali­ta per­heen­sä – ystä­vät voi­vat hyvin kon­kreet­ti­sel­la taval­la tul­la osak­si per­het­tä. Suku­tut­ki­joil­le meis­tä tosin on riesaa.

Lah­joit­ta­jam­me kans­sa olem­me pit­kin mat­kaa käy­neet monen­lai­sia kes­kus­te­lu­ja lap­sis­ta ja van­hem­muu­des­ta. Tämä ystä­väm­me, itse kah­den lap­sen äiti, sanoi louk­kaan­tu­van­sa, mikä­li joku jos­kus viit­taa häneen lap­sem­me äiti­nä. Äitiys on jotain ihan muu­ta kuin bio­lo­gi­aa, hän sanoi – mikä­li äitiy­den ajat­te­li­si ole­van vain gene­tiik­kaa, heit­täi­si vesi­lin­nul­la sitä vuo­sien aika­na syn­ty­nyt­tä vah­vaa­kin vah­vem­paa sidet­tä lap­sen ja van­hem­man välil­lä. Ajoit­tain tulee kui­ten­kin tar­ve vii­ta­ta lah­joit­ta­jaan jol­la­kin ter­mil­lä, ja mie­tin, voi­si­ko sel­lai­nen olla Wiki­pe­dia-tie­to­sa­na­kir­jan nimi­tys geneet­ti­nen äiti – täl­löin tuli­si­vat suku­tut­ki­jat­kin huo­mioi­tua. Käsit­teen kau­niik­si kään­tö­puo­lek­si oli kan­ta­va äiti. Sel­lai­nen minä haluan olla! Kan­ta­va äiti. Kan­taa läpi elämän.

Lap­sen syn­ty­his­to­ri­aan liit­ty­vät sei­kat eivät aina jää vain käsit­tei­den pyö­rit­te­lyk­si, vaan nii­den kans­sa tör­mää yhteis­kun­nan raken­tei­siin mitä mie­len­kiin­toi­sim­mil­la tavoil­la – kuten istues­sam­me puo­li­so­ni kans­sa las­ten­val­vo­jan vas­taa­no­tol­la isyyt­tä tun­nus­ta­mas­sa. Jot­ta vält­tyi­sim­me sek­su­aa­li­his­to­riam­me läpi­käy­mi­sel­tä, ajat­te­lin pyyh­käis­tä pöy­dän puh­taak­si ker­to­mal­la lap­sen saa­neen­sa alkun­sa lapsettomuus-

hoi­doil­la ja vit­sai­lin, että äitiyt­tä täs­sä pitäi­si pikem­min­kin sel­vi­tel­lä. Niin­hän sii­nä sit­ten kävi­kin – las­ten­val­vo­ja läh­ti puo­lek­si tun­nik­si kysy­mään kol­le­gal­ta apua sen suh­teen, onko asial­la mer­ki­tys­tä. Mer­kin­tä tuli pape­rei­hin, joten kat­soi­vat äitiys­ky­sy­myk­sen tär­keäk­si. Isyyt­tä tunnustamassa!

Käsit­teet oli­vat sol­mus­sa sil­loin­kin, kun kävin gyne­ko­lo­gil­la lai­tat­ta­mas­sa hor­mo­ni­kie­ru­kan, jot­ta endo­met­rioo­si pysyi­si kuris­sa – ras­kaus ei sitä vali­tet­ta­vas­ti paran­ta­nut, vaik­ka monet lää­kä­rit tun­tu­vat moi­seen ihme­pa­ran­tu­mi­seen usko­van­kin. Ker­roin ras­kau­teen liit­ty­väs­tä taus­tas­ta ja jäl­leen ker­ran myös lah­ja­so­lu­hoi­dos­ta. Muu­ta­maa minuut­tia myö­hem­min lää­kä­ri kie­ruk­kaa asen­taes­saan kyse­li, onko lap­sel­la minun vai isän­sä sil­mät. Ei ihme, ettei 87-vuo­ti­aan iso­äi­ti­ni ole ollut help­po ymmär­tää lap­sem­me gene­tiik­kaa, kun lää­ke­tie­teen ammat­ti­lai­sel­ta­kin mene­vät hel­pos­ti puu­rot ja vel­lit sekaisin.

Tule­via vuo­sia odot­te­len mie­len­kiin­nol­la, kuten sitä­kin, mil­lai­sek­si mei­dän kaik­kien ase­ma tämän yhteis­kun­nan jäse­ni­nä muo­dos­tuu. Kuin­ka avoin­ta on kes­kus­te­lu, ja voi­ko lap­sem­me ker­toa taus­tas­taan saa­mat­ta osak­seen kum­mas­te­lua? Mil­lai­sek­si muo­dos­tuu suh­de lah­joit­ta­jan ja lap­sem­me välil­le – onko sii­tä sal­lit­tua puhua? Joka tapauk­ses­sa toi­von, että voim­me omal­la avoi­muu­del­lam­me olla raken­ta­mas­sa moniar­vois­ta ja suvait­se­vaa yhteis­kun­taa, niin lap­set­to­mil­le kuin moni­muo­toi­sis­sa per­heis­sä elä­vil­le lapsellisillekin.

Kolum­ni on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Sim­puk­ka-leh­des­sä 4/2011.