Lahjasoluvanhemman tarina: Valtava kiitollisuus luovuttajaa kohtaan

Valtava kiitollisuudentunne luovuttajaa kohtaan

“Lah­ja

Se akti­voi­tuu yleen­sä ver­ta luo­vut­taes­sa: val­ta­va kii­tol­li­suu­den­tun­ne luo­vut­ta­jaa koh­taan täs­tä lah­jas­ta, joka kas­vaa ja kehit­tyy vuo­si vuo­del­ta, oppii uusia tai­to­ja, jot­ka tule­vat suo­raan sii­tä hämä­räs­tä, jon­ne en näe, sil­tä tuntemattomalta.

Ilo ei ole täy­sin vapaa sii­tä surus­ta, min­kä vii­den vuo­den lap­sen yrit­tä­mi­nen aiheut­ti. Sil­tä ajal­ta on jää­nyt haa­mu­lap­sia, joi­den las­ket­tu aika oli­si ollut nyt tai eilen, jos ras­kaus oli­si kan­ta­nut lop­puun asti. Yhden oli­si pitä­nyt syn­tyä kes­kel­le vap­pu­hu­mua, sen muis­tan aina.

Mut­ta pääl­lim­mäi­si­nä tun­tei­na on sil­ti ilo ja kii­tol­li­suus – tämä sel­vi­si, tämä on se lap­si joka jäi!

Jos­kus oli­sin anta­nut vaik­ka luku­tai­to­ni, jos vain oli­sin saa­nut kokea hyvin päät­ty­vän  ras­kau­den. Nyt, kun lap­si opet­te­lee luke­maan, tuo outo ajat­te­lu tun­tuu kau­kai­sel­ta. Eihän täl­lai­sia sopi­muk­sia maa­il­man­kaik­keu­den kans­sa voi teh­dä? Mut­ta yhä vie­lä lap­si­kin tie­tää ole­van­sa tär­keäm­pi kuin mikään muu, kai­kes­ta muus­ta oli­sin val­mis luopumaan.

Ovi, jon­ka se on aukais­sut on sen taju,että lap­si on pie­nin­tä piir­toa myö­ten oma itsen­sä. Kaik­ki itseä­ni kos­ke­vat, suvus­sa kul­ke­vat ”sinä olet peri­nyt pyö­reät pos­ke­si minul­ta” –let­kau­tuk­set tys­sää­vät tähän lap­seen. Sik­si olen ruven­nut ajat­te­le­maan, että lah­ja­so­lu­lap­sia kos­ke­va tie­tous pitäi­si oikeas­taan ulot­taa kos­ke­maan kaik­kia ihmi­siä. Kaik­kien kor­vat, sie­lus­ta nyt puhu­mat­ta­kaan, ovat ainut­laa­tui­set, eivät vain gee­nien ja van­hem­pien toi­vei­den jatkumoa.”

Nimi­merk­ki Riikka