Lapsen asia

Luin lap­se­ni kans­sa kir­jaa, jos­sa eräs­tä aikuis­ta kut­sut­tiin nimel­lä ”bioi­sä”. Seli­tin mitä ter­mil­lä tar­koi­te­taan, ja miten mei­dän tilan­tees­sam­me voi­si aja­tel­la, että muna­so­lu­jen lah­joit­ta­jaa voi­tai­siin ehkä jos­sain tilan­tees­sa kut­sua täl­lä nimel­lä – hänel­tä kun ovat peräi­sin ne vau­van­sie­me­net. Miten ajat­te­le­ma­ton­ta! Tähän asti alku­pe­rään­sä hyvin myön­tei­ses­ti suh­tau­tu­nut lap­se­ni kau­his­tui ja tote­si, että hän ei halua että kukaan kut­suu ketään muu­ta kuin minua äidik­si. Eikä hän myös­kään halua, että kos­kaan kenel­le­kään ker­ro­taan hänen alku­pe­räs­tään ja lahjoituskuviosta.

Pis­ti hil­jai­sek­si. Pila­sin­ko nyt kai­ken? Ver­ta­sin­ko asioi­ta taval­la, jot­ka sai­vat lap­se­ni käsit­tä­mään asiat jol­lain tapaa vää­rin ja vahin­gol­li­ses­ti? Rau­hoit­te­lin hän­tä sanoen, että minä olen hänen äitin­sä ja se ei kos­kaan muu­tu. Että vaik­ka vau­van­sie­me­niä on saa­tu lah­jak­si, hän on kui­ten­kin kas­va­nut minun sisäl­lä­ni ja on minun lap­se­ni. Asi­aan ei olla enää palat­tu. Vielä.

Kes­kus­te­lu kui­ten­kin muis­tut­ti minua jäl­leen ker­ran sii­tä, kuin­ka voi­mal­li­ses­ti tämä asia kos­kee las­ta­ni – eikä mui­ta. Hänen alku­pe­rän­sä on hänen asian­sa, ja miten mer­ki­tyk­sel­li­nen se voi vie­lä jona­kin päi­vä­nä hänel­le olla. Tähän saak­ka hän on ohit­ta­nut asian iloi­ses­ti, hyvän­tuu­li­sel­la lap­sen ute­liai­suu­del­la ja toi­saal­ta välin­pi­tä­mät­tö­myy­del­lä. Nyt, kou­luiän kyn­nyk­sel­lä, ase­tel­ma muut­tui täy­sin. Ehkä ohi­me­ne­väs­ti, ehkä pysy­väs­ti, sitä on vie­lä vai­kea tie­tää – jotain aivan uut­ta hänen mie­les­sään kui­ten­kin nyt kas­vaa. Mitä muut täs­tä ajat­te­le­vat? Olen­ko joten­kin eri­lai­nen suh­tees­sa mui­hin? Mik­si asiat eivät meil­lä men­neet niin kuin kavereilla? 

Luu­len, että edes­sä on vie­lä mon­ta, mon­ta keskustelua.