Mentalisaatio lahjasolulapsen vanhemman apuna  

Men­ta­li­saa­tiol­la tar­koi­te­taan mie­len pitä­mis­tä mie­les­sä (kee­ping mind in mind), ja käy­tän­nös­sä se tar­koit­taa toi­sen tar­pei­den ja näkö­kul­man huo­mioi­mis­ta. Sil­lä tar­koi­te­taan kykyä ymmär­tää, että oma ja toi­sen ihmi­sen käyt­täy­ty­mi­nen ovat kyt­kök­sis­sä mie­len­si­säi­seen tilaan ja tun­tei­siin.  

Lah­ja­so­luil­la per­heel­lis­ty­mi­seen liit­tyy van­hem­mal­la ymmär­ret­tä­väs­ti monen­lai­sia ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta. Surua tahat­to­man lap­set­to­muu­den koke­muk­ses­ta, huol­ta ympä­ris­tön suh­tau­tu­mi­ses­ta lah­ja­su­kuso­lu­jen käyt­töön sekä poh­din­to­ja lap­sen omas­ta suh­tau­tu­mi­ses­ta tähän oman­lai­seen tapaan tul­la per­heek­si. Men­ta­li­saa­tio aut­taa van­hem­paa mm. poh­din­nois­sa lah­ja­so­luis­ta lap­sel­le puhu­mi­sen suh­teen.   

Men­ta­li­saa­tion avul­la van­hem­pi tavoit­te­lee lap­sen miel­tä aktii­vi­ses­ti ja tah­too havain­noi­da lap­sen tar­pei­ta ja tun­tei­ta sekä altis­taa itsen­sä niil­le mah­dol­li­sis­ta omis­ta pelois­ta huo­li­mat­ta. Van­hem­pi aset­taa lap­sen tar­peet ja oikeu­den tie­tää oman tari­nan­sa omien pel­ko­jen ja huo­lien edel­le. Lap­sen mie­len tavoit­te­lu tulee  van­hem­mal­le luon­nos­taan, sil­lä van­hem­pi on teh­nyt sitä jo lap­sen olles­sa vat­sas­sa. Lap­si kat­soo van­hem­paan­sa ja kat­seen avul­la kysyy mil­lai­nen olen sinun mie­les­sä­si? Van­hem­man tapa kat­soa las­ta ja puhua lap­sel­le välit­tää lap­sel­le mie­li­ku­van sii­tä, mil­lai­nen hän on.  

Men­ta­li­saa­tios­ta voit lukea lisää Man­ner­hei­min las­ten­suo­je­lu­lii­ton sivuil­ta Men­ta­li­saa­tio van­hem­muu­des­sa.

Q & A - lahjasoluilla lapsen saaneiden vanhempien kysymyksiä 

Jaksaisiko tyytymättömyyden paremmin (toisin sanoen rakastaisiko lasta ehdottomammin), jos kyseessä olisi geneettisesti oma lapsi? 

VASTAUS: Rak­kaus ja kiin­ty­mys­suh­de lap­seen eivät syn­ny geneet­ti­sen yhtey­den kaut­ta, vaan lap­sen ja van­hem­man väli­sen kiin­ty­mys­suh­teen eteen tulee teh­dä töi­tä. Lap­si ei arvo­ta van­hem­paan­sa sen mukaan, jaka­vat­ko he samat gee­nit, vaan lap­si kai­paa van­hem­mal­ta tar­pei­den­sa tyy­dyt­tä­mis­tä ja vil­pi­tön­tä rak­kaut­ta. Las­ta rakas­ta­va kat­se osoit­taa lap­sel­le kuin­ka tär­keä hän on van­hem­man mie­les­tä. Rakas­ta­van kat­seen kaut­ta lap­si muo­dos­taa itses­tään kuvaa tär­keä­nä ja mer­ki­tyk­sel­li­se­nä ihmi­se­nä, jon­ka arvo ei mää­ri­ty per­hees­sä gee­nien perus­teel­la. Hel­mi­nau­ha-hank­keen lah­ja­so­lu­las­ten van­hem­pien per­he­val­men­nuk­ses­sa tode­taan, että van­hem­muus on yhtä vai­ke­aa ja help­poa, vaik­ka lap­sen kans­sa jakai­si samat gee­nit.    

Olen löytänyt joskus itseni ihmettelemästä, mistä lapseni on mahtanut periä jonkun ominaisuuden, kun ei ainakaaan minulta. Tekisinkö samoin, jos jakaisin lapseni kanssa saman geeniperimän? 

VASTAUS: Van­hem­pi ei voi kos­kaan vai­kut­taa sii­hen, mit­kä gee­nit tai omi­nai­suu­det siir­ty­vät tai ovat siir­ty­mät­tä lap­seen. On tär­ke­ää muis­taa, että lap­si on oma yksi­lön­sä, toi­si­naan jot­kut tai­dot tule­vat suku­pol­vien takaa, on sat­tu­maa, mit­kä gee­nit akti­voi­tu­vat kus­sa­kin yksi­lös­sä. Gee­nei­hin tulee myös mutaa­tioi­ta ja epi­ge­ne­tiik­ka on osoit­ta­nut, miten myös ympä­ris­tö­te­ki­jöil­lä on vai­ku­tus­ta sii­hen, mit­kä gee­nit siir­ty­vät eteen­päin ja miten ne lopul­ta akti­voi­tu­vat. Tämä on ihmeel­lis­tä ja mah­ta­vaa ja tekee meis­tä jokai­ses­ta omia, uniik­ke­ja yksi­löi­täm­me. 

Van­hem­mat, jot­ka ovat saa­neet lap­sen tutun lah­joit­ta­jan avul­la, ovat ker­to­neet, että saat­ta­vat löy­tää yhte­ne­viä piir­tei­tä lap­sen ja lah­joit­ta­jan välil­lä tai huo­ma­ta myös, ettei jokin piir­re tule kenel­tä­kään, ei lah­joit­ta­jal­ta eikä saman geneet­ti­sen peri­män jaka­val­ta van­hem­mal­ta. 

Missä vaiheessa sitä lopettaa omien piirteiden etsimisen lapsesta, jos lapsen ja vanhemman välillä on geneettinen katkos? 

VASTAUS: Lah­ja­so­lu­lap­si on aina oma lap­si, vaik­ka van­hem­man ja lap­sen välil­lä oli­si­kin geneet­ti­nen kat­kos. Lah­ja­so­lu­taus­tai­sel­la lap­sel­la ja van­hem­mal­la näyt­täy­tyy yhtei­sen ele­tyn elä­män kaut­ta saman­kal­tai­sia piir­tei­tä esi­mer­kik­si käyt­täy­ty­mi­sen, toi­min­nan, ilmei­den ja elei­den kaut­ta, myös yhtei­nen arvo­maa­il­ma siir­tyy lap­sel­le van­hem­man toi­min­nan kaut­ta. Moni lah­ja­so­luil­la lap­sen saa­nut geneet­ti­sen kat­kok­sen lap­seen omaa­va van­hem­pi ker­too, että saat­taa sil­ti näh­dä lap­ses­sa omia piir­tei­tään myös ulkoi­ses­ti. Lap­sen näke­mi­nen oma­na arvok­kaa­na ja uniik­ki­na itse­nään on tär­ke­ää ja tämä voi aut­taa sii­nä, ettei lap­ses­ta etsi omia piir­tei­tään.  

“Mitä iki­nä odo­tat lap­sel­ta­si, unoh­da se. Anna lap­se­si olla oma per­soo­nan­sa. Älä iki­nä ver­taa hän­tä omaan fan­ta­si­aa­si lap­ses­ta. Tämä ohje kos­kee kaik­kia per­hei­tä.” (Kra­mer & Cahn 2014, 95.)