Teidän sukunne veri

On ollut loh­dul­lis­ta huo­ma­ta, että vuo­det, jol­loin elä­män pää­asial­li­nen sisäl­tö oli­vat lap­set­to­muus­hoi­dot ja niis­sä onnis­tu­mi­nen, alka­vat olla jo mui­nais­his­to­ri­aa.  On vai­kea edes pala­ta nii­hin tun­nel­miin, jot­ka sil­loin oli­vat val­lal­la. Jopa pik­ku­lap­si­vai­heen kes­kei­set sisäl­löt pai­nu­vat vähi­tel­len unoh­duk­siin. Niin kuluu aika ja toi­mii mieli!

Aika ajoin jokin kui­ten­kin muis­tut­taa men­neis­tä ajois­ta ja lap­se­ni his­to­rias­ta, mei­dän yhtei­ses­tä ja toi­saal­ta mui­den­kin kans­sa jae­tus­ta polus­tam­me. Teim­me kesäl­lä yhtei­sen mat­kan lah­joit­ta­jam­me kans­sa, asi­aa enem­pää ajat­te­le­mat­ta hänen lap­suu­ten­sa mai­se­miin ja suku­lais­ten­sa luo. Vie­tim­me muka­van illan lah­joit­ta­jan tätien, serk­ku­jen ja setien kes­kel­lä. Illal­la sau­na­mö­kin teras­sil­la kak­sin istues­sam­me aloim­me kum­pi­kin havah­tua samaan kysy­myk­seen – oli­si­ko näil­le ihmi­sil­le pitä­nyt ker­toa? Ker­toa, että juu­ri tapaa­mas­san­ne lap­ses­sa vir­taa tei­dän sukun­ne veri? Että lah­joit­ta­jan edes­men­neen isän ja talon emän­nän vel­jen peri­mä jat­kaa elä­mään­sä täs­sä lap­ses­sa? Että nämä pie­net pojat ja pie­ni tyt­tö ovat­kin serk­ku­puo­lia, jos oikein perin­tö­te­ki­jöi­tä halo­taan? Oli­si­ko se ollut heil­le tär­ke­ää, jär­kyt­tä­vää, kum­mal­lis­ta tai ken­ties yhden­te­ke­vää? Oli­si­ko ollut oikein ker­toa, ja jos ei, niin kenen oikeuk­sia oli­si lou­kat­tu? Oli­si­ko ollut vel­vol­li­suus puhua? Tai vai­e­ta? Kuka pää­tök­sen näi­den asioi­den jaka­mi­ses­ta tekee ja kenen se pitäi­si tehdä? 

Poh­dim­me tätä kaik­kea pit­kään, pää­se­mät­tä kui­ten­kaan lopul­lis­ten vas­taus­ten äärel­le. Emme enää aamun­koit­tees­sa mat­kaa jat­kaes­sa suku­lai­sia tavan­neet, joten ker­to­mat­ta jäi – mut­ta aja­tuk­sia jäi pit­käk­si aikaa kut­kut­ta­maan tämä suku­pol­vien ja veri­si­tei­den mut­ki­kas ver­kos­to, jon­ka osa lap­se­ni on. Har­taas­ti toi­von hänen näke­vän sen aika­naan rik­kau­te­na, kuten me ympä­ril­lä ole­vat, asias­ta tie­tä­vät aikui­set­kin teem­me. Ehkä lap­se­ni mat­kus­taa vie­lä uudel­leen jonain päi­vä­nä samoi­hin mai­se­miin, jos­sa tänä kesä­nä olim­me, ja poh­tii näi­tä kysy­myk­siä yhdes­sä geneet­tis­ten suku­lais­ten­sa kans­sa. Toi­vo­tan hänel­le mie­len­kiin­toi­sia matkoja!

Kolum­ni on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Sim­puk­ka-leh­des­sä 3/2016, ja on jul­kai­su­jär­jes­tyk­ses­sään jo 15. Aiem­mat Hel­mi Nau­ha­sen kolum­nit voit lukea tääl­tä.